Miehen vanhempien vaatimukset

Molemmat.

Miehesihän siinä pulassa on kahden tulen välissä. Pitäisi tukea ja ymmärtää sekä vaimoa että vanhempia. Ole huolissasi myös hänen jaksamisestaan. Vältä vastakkainasettelua, sellaista joko minä tai he-linjaa.

Juu, meillä oli iahn sama. Miehen vanhemmat vaati apua paitsi itselleen, myös kälyille.

Minulla vakava sairaus ja appi kuittasi sen sillä, että sairaus on itse aiheuttamani, kun en syö tarpeeksi perunaa ja lihaa.

Jokainen näkee maailman vain omien linssiensä läpi. Molempien suunnasta katsottuna toiset vaikuttavat itsekkäiltä.

Miehesi täytyy itse päättää kuinka paljon haluaa/kykenee auttamaan vanhempiaan. Heitä kohtaan hänellä ei kuitenkaan ole velvollisuuksia samalla tavalla kuin omaa perhettään kohtaan, joten auttamattomuudesta ei tarvitse olla pahoillaan, etenkin jos vanhempien auttaminen vaatisi liikaa.

Toisaalta vanhemmat varmasti aidosti loukkaantuvat ja pahastuvat, joten perusteellinen keskustelu tilanteesta voisi tehdä hyvää.

Vanhoja ihmisiä autetaan jos he apua pyytävät.

Molemmat ovat itsekkäitä.

Sinä olet saanut jo diagnoosin, kun olet leikkaukseen menossa, mutta miehesi vanhemmat elävät epätietoisuudessa, jos eivät ole saaneet tuloksia. Ja tämä vaihe on hyvin stressaava ja voimia kuluttava vaihe.

Tietysti miehesi vanhemmat voisi laittaa rahansa palamaan tai myydä omaisuuttaan ja ostaa palvelut. Tämäkään malli ei kaikille käy, kun se on pois tulevasta perinnöstä.

Musta tuo on appivahemmilta huonoa käytöstä. Apua voi toki pyytää, mutta ei aikuinen lapsi ole mikään apuautomaatti ja jos ei pysty auttamaan, ei vanhemmilla ole oikeutta loukkaantua.

Itsekästä sukupolvea kyllä.

Itse toki autan vanhoja, muitakin kuin omia vanhempiani jos he apua tarvitsevat.

Onko avun pyytäminen itsekästä, omalta lapseltaan?

Ikävää että moni ajattelee noin, ymmärrän toki että vanhempi voi vanhana loukkaantua kun oma lapsi ei halua auttaa, kyse tuskin on mistään kovin isosta asiasta.

Miksi miehesi ei halua auttaa? Ja mitä se oikeastaan sulle kuuluu, kyllä jokainen täysjärkinen ja hyvä ihminen haluaa auttaa omia vanhempiaan jos välit on muuten ok.

Riippuu vähän.... Kuinka paljon tuota avun tarvetta vanhemmille on?

Itse näissä ottanut sen kannan, että autan sellaisissa asioissa, joissa koen, että apuni on tarpeen, mutta en auta asioissa, jotka ovat ns. oma valinta. Eli en auta ison pihan kanssa (oma valinta asua vielä omakotitalossa), enkä auta asioissa, jotka ovat helposti ostettavissa.

Mutta toki autan. Kuitenkin ensisijainen on oma perhe, oman perheen hyvinvointi ja lapset. Näiden kanssa täytyy tasapainoilla, ja myös omalle itselle täytyy jäädä aikaa, jotta jaksaa.

10, ehkä hiukan itsekästä sultakin tuollainen ajatustapa.

Kyllä varmaan aika moni haluaa asua kotonaan ja on se outoa että oma lapsi ei halua auttaa. Jos nyt kerran vuoteen on vaikka pihatalkoot suvun kesken niin kivaahan se on.

Joissain perheissä ja suvuissa vanhuksista huolehditaan onneksi edelleen ja omatkin lapset kasvaa suvun keskellä näkien että me kaikki vanhetaan ja tarvitaan apua ja saadaan sitä.

Riippuu aika paljon siitäkin, millaista apua ja kuinka usein miehesi vanhemmat kaipaavat. Esimerkiksi kaupassakäynti kerran viikossa tuskin on liikaa auttamista, tai jos käy kerran viikossa imuroimassa ja kerran kuussa tamppaamassa matot ja pesemässä lattiat.

Onko miehelläsi muita sisaruksia ja kuinka paljon he auttavat vanhempiaan? Kuinka kaukana miehesi vanhemmat asuvat? Ovatko appivanhemmat niin vanhoja ja huonokuntoisia, etteivät selviä enää päivittäisistä taloustöistä? Kuinka paljon sinun sairautesi vaikuttaa sinun kykyysi osallistua perheenne arkeen, esim kotitöiden muodossa?

Kiitos kaikille vastauksista! Kyllä, mieheni on tässä kahden tulen välissä ja hänen vanhempansa syyllistävät ennen kaikkea miestäni, ei minua varsinaisesti.

Pyydetty apu on luonteeltaan sellaista, että se vaatii mieheltäni omien töidensä laiminlyömistä, sillä apua tarvittaisiin tiettyyn aikaan päivästä. Hänellä on sinänsä vapaat työajat ja kukaan ei varmaan puuttuisi asiaan, mutta mieheni ei pidä tästä ajatuksesta. Lisäksi siis kokee jo muutenkin olevansa kuormittunut omien huoliemme vuoksi. Minun sairauteni on kyllä sellainen, että vaikuttaa jaksamiseeni ja mies joutuu tekemään aika paljon myös kotona iltaisin.

Miehelläni on yksi veli, jolla ei ole perhettä eikä hän myöskään käy töissä tai opiskele. Mieheni on esittänyt, että hänen veljensä voisi olla vanhempien avuksi (asuu lisäksi kotona), mutta jostain meille epäselvästä syystä tämä ei ole vaihtoehto.

Esimerkki tilanteesta, jossa miehes vanhemmat ei hyväksy sitä, että miehes ydinperhe on nyt sinä ja teidän lapset.

Ehkä se on epäselvää miehelles myös, kenen puolella hän on.

Sulle toi on varmasti kovaa.

Olet naimisissa, mutta joudut taistelemaan miehestäsi appuvanhempies kanssa.

Jos miehes ei irrota vanhemmistaan, sä voit:

- alistua siihen, että olet lapsinesi miehelles ikuinen kakkonen, kunnes sen vanhemmat kuolee

- taistella, yrittää saada mies tajuamaan, että se on nyt ensijaisesti puoliso ja isä, vanhemmat ei enää ole sen ydinperhe. Tästä tulee valtataistelu sen vanhempien kanssa, ja sä saat sen vanhempien vihat niskaasi. Mutta niin on nytkin, joten mitä väliä. Jos heiluu päättämättömänä kiistakapulana äitinsä ja vaimonsa välissä, ei rakkaus siinä kuviossa elä. Lopulta susta tulee vihainen ja pettynyt, jos et ole vielä. Menetät kunnioituksen ja luottamuksen miehees, ja ihan syystä.

- erota.

Huomaa, että miehesi on tilanteessa avainasemassa. Miten se valitsee toimia. Jos aikuinen mies ei tiedä, mikä sen ydinperhe on, se on pariterapian paikka.

Miehes vanhemmat eivät muutu. Sitä on turha toivoa. Sä olet niille vain häirikkö, joka on rikkonut niiden ydinperheen. Saat olla, koska teit niille lapsenlapset eikä susta eroonkaan pääse, mutta mikään ihminen sä et niille ole. Pelkkä roolintäyttäjä. Niitä ei kiinnosta tippaakaan sun toiveet, näkemykset tai hyvinvointi.

Tän verran ymmärrän kertomasi perusteella. Loput omasta kokemuksestani.

Tiedän, miten kuluttava tilanteesi on.

Mä erosin lopulta. Taistelin vuosia, turhaan. Sitä ennen täytin kiltisti roolia, olin mieliksi kaikille. Huomaa, että sitä oman itsen uhraamista ei arvosta kukaan. Mutta kun sen lopettaa, saa päälleen vihat ja haukut, kun on vaikea. Jos saisin uuden tilaisuuden, raahaisin miehen heti pariterapiaan. Me mentiin sinne kun oli jo myöhäistä.

Usein appivanhempien ns. avunpyytäminen on on vain naamio sille, että he haluavat/vaativat että toiset jättävät omat tekemisensä ja menevät seuraksi, mieluiten koko päiväksi.

Näissä merkeissä me mentiin haravoimaan pihaa, keräämään viinimarjoja, siirtämään huonekaluja... Usein työ oli jo tehty kun mentiin sovitusti paikalle. Mut ei se mitään, tekosyyhän se olikin! Helppo tapa velvoittaa kiltti poika tulemaan päiväksi. Sitten syötiin, juotiin kahvia, pelattiin korttia, istuttiin kunnes juuret alkoi kasvaa takapuolesta. Kuunneltiin tuntitolkulla juoruja tuntemattomista ihmisistä, puitiin julkkisten asioita. Kun tuli ilta, vielä koitettiin painostaa jäämään yöksi. Niin samanlainen hyydyttävä päivä olisi luvassa huomennakin. Kun lopulta sai lähteä kotiin, sanottiin, että tulkaa nyt joskus käymään.

Käymään?! Just oltiin istuttu 10 tuntia. Eikä sinä aikana kukaan kysynyt mitä meille kuuluu. Mutta ei niille riittänyt mikään.

Mieskin oli sitä mieltä että siellä oli tylsää, mutta se tunsi velvollisuudekseen mennä leikittämään vanhempiaan, jotka eivät ilmeisesti saaneet mitään irti toistensa seurasta.

Mestarimanipuloijia, ja taitavia painostamaan, kinuamaan ja syyllistämään.