Ujojen ja arkojen lasten vanhemmat - oletteko huolissanne,

Toisaalta ujostakin voi kehkeytyä rohkea eikä kaikista tarvitse puheliaita tulla!

Joka hakeutuu vähänkään ujostelematta toisten seuraan ja minä olen hänestä huolissani. Hän ei välitä vaikka toinen lapsi olisi uppo-outo vaan menee seuraan. Eikä sekään ole hyvä, häntä vähän tahtoo toiset lapset vältellä, mikä on äidille vielä kurjempaa, kun toinen ressukka hakeutuu seuraan , mutta seura ei kelpaa. Tyttö on kiltti ei lyö tai muuten kiusaa, mutta on aika tarrautuva ja vielä kun useimmiten hakeutuu tuollaisten 5v tyttöjen seuraan eikä meidän nyt kuitenkaan osaa vielä erikoisia leikkejä. Siinä onkin toinen pulma tyttö on aika isokokoinen ja isomman näköinen joten häntä voisi luullakkin muutamaa vuotta vanhemmaksi, mutta puhe on sitten tullut viiveellä joten ei paras mahdollinen yhtälö. vaikea kuitenkin tuollaista 3 vuotiasta vielä opettaa antamaan kaverille vähän tilaa. Kyllä minä välistä murehdin löytääkö tyttö kavereita kun niitä niin kovasti olisi vailla. Kai tässäkin olisi paras jokin kultainen keskitie.

Oli kotihoidossa eskariin asti, kävi srk:n kerhossa. Alkuun tuo kerhokin oli tosi vaikeaa, ei meinannut millään sinne jäädä, mutta siitä se sitten lähti lutviutumaan. Mä otin ihan tehtäväkseni sen, että säännöllisesti monta kertaa viikossa pyysin jotain kerhokavereita kylään, jotta tyttö reipastuisi, ja saisi kavereita. Se auttoikin, ja eskarin alku sujui ihan hyvin, vaikka sieltä ei ketään ennestään tuntenutkaan. Eskarissa jatkoin tuota kaverilinjaa, eli huomasin, että tytön on vaikea itse solmia niitä kaverisuhteita, niin itse sitten sovin näiden kavereiden äitien kanssa näitä kyläilyjä, ja niin hän alkoikin saamaan siitä sitten kavereita. Nyt hän on 9v, ja hän on toki vieläkin melko ujo, kun vertaa moniin muihin, mutta selvästi reipastunut, ja koulu menee hyvin, on paljon kavereita, ei kiusata jne. Mutta kyllä silloin hänen ollessa pienempi, olin aivan kauhuissani, että miten koulu lähtee menemään, mutta hyvin se on mennyt, tosin kiitän aika paljon kyllä itseäni siitä, että otin noiden kavereiden suhteen niin aktiivisen otteen.

Nyt 13v ei samaksi tuntisi. Käy yksin kampaajalla, soittelee ja hoitaa monia omia asioitaan jne.

Olen ollut vähän samalla linjalla kuin tuo yksi äiti, eli olen aktiivisesti hakenut lapselle kavereita. Tosin muksu on vasta neljä täyttämässä, ettei tässä hirveää kiirettä.



Lisäksi aion omalle lapselle tehdä selväksi ettei ole kamala asia että on ujo. Puhutaan ihan avoimesti jännittämisestä ja olen kertonut että se on ihan ok ja ujommat ihmiset on ihan yhtä hyviä ja tärkeitä kuin muutkin. Itsekin olin lapsena todella ujo ja muistan miten kamalaa oli kun se asia oli paitsi tuskallinen itselle (ihan sen takia että jännittäminen tuntuu kamalta), myös VIKA, josta sain negatiivista palautetta koko ajan.

Itse olin lapsena todella ujo, mutta sain silti kavereita ja kouluhommissa loistin. Teini-iässä kävi (niinkuin usein käy) niin, että rohkaistuin ja opin käsittelemään ujouttani. Nyt olen esillä työni puolesta, mitä ei ikinä olisi lapsena uskonut!



Oma lapsenikin on ujo, mutta en kanna siitä todellakaan huolta. Mielummin näin, kuin niin ettei tiedä, kenen tuntemattoman mukaan lyöttäytyy.



Ujous on merkki älykkyydestä, sanoi neuvolantätikin. Ja siltähän se vaikuttaa, kun katselee ympärilleen. Ujoilla on Ajatuksia, kun taas pälättäjät ovat usein niitä Seiskanlukijoita.