Ukkini kuoli ja minulla on huono omatunto! :(((

Olen tehnyt erään suuren mokan, jota ei saa enää parannettua millään.



Mummini ja ukkini asuivat aivan toisella puolella Suomea, ihan pohjoisessa ja minä ihan etelässä. Välimatkaa noin 1000 km. Lapsena kävin siellä noin kerran vuodessa, tuonne parikymppiseksi saakka. Sitten se vaan jotenkin jäi. Menin naimisiin ja sain lapsia. Kuulin äidiltäni säännöllisesti isovanhempieni kuulumisia ja lähettelin heille terveisiä, mutten ollut sen kummemmin kiinnostunut heidän elämästään. Joulukortit lähetin aina jne. mutta siinäpä se.



Viime kesänä mummini kuoli aivan yllättäen. Matkustin hautajaisiin ja yhtä-äkkiä inhosin itseäni hirveästi: miten olenkaan vonut olla niin itsekeskeinen ja tyhmä, että olen ajatellut isovanhempieni olevan siellä aina ja että voin käydä katsomassa heitä taas kun on enemmän aikaa, lapset vähän isompia jne. Lupasin silloin ukille, että tulemme koko perhe häntä katsomaan.



Ukki sairastui vakavasti keväällä ja oli puoli vuotta saattohoidossa kotona. Soitin hänelle ja kirjoitin pari kirjettä. Äidiltäni kyselin hänen vointiaan ja olisin jopa voinut mennä käymään. Mutta ukki ei enää kovasti jaksanut vieraita, joten meneminen jäi.



Nyt ukkikin on kuollut. Minulla on kamala olo. Olen tehnyt mokan, josta aina varoitellaan. Isovanhemmat eivät ole elossa aina, heitä pitäisi muistaa silloin kun ovat vielä voimissaan. Sitten on jo liian myöhäistä.



Omat muistoni mummista ja ukista ovat lähinnä lapsuus- ja nuoruusvuosilta. En koskaan tullut tuntemaan heitä kovin läheisesti, en tiedä, miten he elivät, mitä ajattelivat... He eivät koskaan tavanneet lapsiani, näkivät vain kuvia.



Te, joilla on vielä mahdollisuus: älkää ihmeessä tehkö samaa virhettä! Se tunne on aivan kamala, kun huomaa, että nyt on kaikki myöhäistä. Enää ei voi jutella, kertoa kuulumisia eikä viettää mukavia hetkiä. Ei voi hankkia muistoja, eikä tutustua omiin juuriinsa.