Muilla ylikriittisiä kaksivuotiaita?

Tyttö raivostuu hetkessä itselleen ja alkaa sitten riehumaan, joskus hakkaa päätään lattiaan ym. ylidramaattista. Oli pahimmillaan ekan uhman aikaan n. 2 vuotiaana ja on helpottanut hiukan nyt 6 kk jälkeen. Saattaa jo sanoa itsekin itselleen, että " ei se mitään haittaa" tai " yritän uudelleen" . Olen siis koettanut ottaa itse rauhallisesti ja ohjata yrittämään uudestaan. Jos itse mokailen esim. kaadan vesilasin tai tiputan ruokaa -> nauran ja sanon " oho, äiti tiputti ruoat, ei se mitään haittaa" , sitten siivotaan jne. Omalla esimerkillä olen yrittänyt opettaa.



Viisivuotias tuttava perheen lapsi on lakannut yrittämästä asioita, jos tietää, ettei täysin hallitse tilannetta. Esim. ei suostu keinumaan, kun ei osaa ottaa vauhtia itse eikä edes jaksa yrittää. Vanhemmat eivät kannusta suuntaan tai toiseen vaan antavat olla. Toivottavasti meillä ei mene näin pahaksi.

että mielestäni kyse ei ainakaan meillä ole perfektionismista tai ylikriittisyydestä vaan pettymyksen tunteiden kestämisestä ja kiukun/agressioiden kanavoimisesta. Tuntee siis kiukkua, mutta ei osaa vielä suhtautua siihen. Siksi on mielestäni tärkeää näyttää, että vanhemmat osaavat kanavoida kiukun " järkevästi" - ei raivoamalla.

Mekin olemme yrittäneet toimia tsemppaavasti ja rennossa hengessä ja joskus poika itsekin jo toistaa, että " ei haittaa" . Ruokailu vain meinaa mennä showksi, kun joka lusikallisesta tippuu joku murunen ja sitten ruoka lentääkin kaaressa... Ja kuitenkaan en koe järkeväksi alkaa syöttää lasta, koska eihän taito muuten ikinä kasva. Toki joskus autan, mutta periaatteessa olen yrittänyt jaksaa tsempata syömään itse. Helpommalla kyllä pääsisi, jos itse syöttäisi...



Ap.

meillä siis pojan leikit aina olleet sellaisia ikätasolle sopimattomia. Ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen nokkela plikkalaatikoiden tai palapelien kanssa, mutta autoleikeissä ihan virtuoosi. Yrittää tehdä mitä monimutkaisimpia viritelmiä ja yhdistelmiä autoista ja sitten jos rekka ei pystykään vetämään traktoria, jonka kyydissä on helikopteri, jonka katolla legopalikka, jonka päällä tasapainottelee pieni lelukoira, on soppa valmis. Ja yhtään helpommat leikit eivät käy :(

Voin lohduttaa, että helpottaa iän myötä.



Poitsu täyttää 4 vuotta eikä ole enää ollenkaan niin pilkunviilaaja kuin aiemmin... tosin olemme me vanhemmatkin aika paljon tehneet työtä sen eteen, että pipo vähän löystyisi ;))



Mutta juuri 2-vuotiaana kaikki oli tosi vaikeaa: vääränlainen lusikka aiheutti hepulin - tai jos lusikka oli laitettu väärin jogurttipurkkiin *huokaus* Jos leikkaaminen ei onnistunut just viivaa pitkin, lensi sakset kaaressa ja kiukuttelu alkoi. Ja jos viilipurkin kansi ei irronnut kokonaan tai maitoa putosi tilkka pöydälle, niin voi sitä huutoa.



Meillä on myös hyvin pikkutarkka poitsu ja erittäin taitava hienomotorisissa jutuissa, en tiedä, olisko se yhteinen nimittäjä näille pikku kriitikoille.



Edelleen on kyllä tietyissä asioissa kriittinen ja myös epäluuloinen esim. kaikkien uusien ruokien suhteen. Mutta parempaan suuntaan mennään koko ajan!