Tajuan aina vasta vuosia jälkeenpäin todelliset syyt elämänvalinnoilleni.

Eka iso ja väärä valinta oli opiskeluala nuorena. Opiskelin sairaanhoitajaksi ja vasta muutaman vuoden töitä tehtyäni, kun olin ottanut etäisyyttä vaikeaan lapsuudenperheeseen, tajusin, että valitsin alan täysin äitini takia. Hänellä on jos mitä vaivoja ja ylisti yhtä sairaanhoitajaystäväänsä aina maasta taivaaseen. Minua äiti ei edes huomannut... Yhtenä päivänä vaan mietin, että miksi hitossa teen tätä työtä, josta en saa mitään iloa, ja jokin vain loksahti kohdalleen. Niin tietysti. Äidin takia.

Vaihdoin sitten alaa ja löysin aikuisena sen oman jutun alalta, jota äiti ei pidä missään arvossa mutta josta itse nautin. Parissa muussakin isossa asiassa olen tajunnut pitkän ajan päästä miksi olen tehnyt niin kuin olen tehnyt, vaikka ulkopuoliselle on varmaan ollut ihan selvää, mikä on perimmäinen syy. Miksi näin? Onko teillä muilla samoin? Pelkään että teen tätä edelleen. Joku päivä huomaankin, että olen elänyt koko elämäni jollekin toiselle enkä tehnyt niitä asioita, mitä oikeasti haluan.

Kyllä, tämä on neljänkympin kriisiä. :D Kaipaan apua!