Onko normaalia että elämän vastoinkäymiset saavat aikuisen toivomaan kuolemista?

Riippuu varmaan millaisista vastoinkäymisistä on kyse. Oikeasti suurista ja vakavista vai pienistä ja mitättömistä.

En tiedä onko normaalia, mutta minulle tuo on yleistä, ja tiedän ihan varmasti, etten ole masentunut. Liittyisikö jotenkin voimakkaaseen häpeäntunteeseen?

Ajattele että asiat järjestyy ennen pitkää. Nyt on vaikeaa, mutta vuoden päästä voi olla jo ihan eri tilanne. Jos työt aiheuttaa masennusta, mieti voisitko irtisanoutua tai lähteä vuorotteluvapaalle. Mieti kaikkia hyviä asioita mitä elämässäsi on.

On. Ihmiseloon kuuluu suuri kärsimys. Alitajunnassa tiedämme sen, mutta se on medikalisoitu, jotta maksat tulevasta pilleripurkistasi.

Jos toivot kuolemaa taukoamatta, kyse voi kuitenkin olla silloin ihan oikeasta masennuksesta.

Ihminen ei teoriassa koskaan kasva aikuiseksi.

Kärsimys on normaalia ihmiselossa, mutta en tiedä kuinka normaalia on toivoa kuolemaa.

Mitä tarkoittaa "normaalia" tässä yhteydessä?

Mitä tarkoittaa "toivoa kuolemaa"? Ilmaus nimittäin voi viitata filosofiseen pohdiskeluun ja toisaalta myös konkreettisempaan kuolemisen haluun ja suunnitelmiin sen edistämiseksi.

Kai sitä useimmat meistä ajattelee että kuolemahan se vapahtaisi näistä maailman murheista ja ongelmista. 54 vuoden kokemuksella, itsestäni ja läheisistäni, näin veikkaisin.

Mutta asian ajattelusta on vielä matkaa siihen että kuolemisen näkee ainoana vaihtoehtona. Kun siinä pisteessä ollaan on jo todella masentunut.

Netistä löytyy joitain depressiopikatestauksia. Voit niitä käyttää, jos pohdit pitäisikö kääntyä lääkärin puoleen. Ilman testejäkin voit lääkärissä käydä, pohtimassa joko tämä on depressiota vai onko kyseessä vaan aika kamala stressi.

Kun itse sairastuin depressioon, ajattelin kuolemaa suurena helpotuksena, jopa viime vaiheessa ennen hoitoon päätymistä parhaana vaihtoehtona kaikille läheisillekin (jopa alaikäisille lapsilleni!). Värit katosivat ja aloitekyky hävisi. Keskittymiskyky meni myös. Kaikki tapahtui jotenkin niin pikku hiljaa, että en meinannut tajuta. Vasta kun rupesin suunnittelemaan itsemurhaani todella, tajusin että tämä en ole minä, tämä pitää korjata, en ole ikinä ennen ollut tämmöinen. Ts. älyni ja muistini auttoi.

Tsemppiä!