Pakko päästä eroon kuusivuotisesta ihastuksesta, näin taas liian ihanaa unta!

Parhaat vinkit ja kokemukset? Ihan vertaistarinatkin auttavat minua, ja en varmasti ole ainoa...

Olen 32-vuotias nainen ja olen ollut liian kauan rakastunut miespuoliseen kaveriini. En totta puhuen ole koskaan tuntenut ketään muuta kohtaan näin, vaikka miehiä on riittänyt. Kerronko hänelle, että en ole päässyt yli, feidaanko kaiken yhteydenpidon, koska poissa silmistä ja poissa mielestä toimii? (yhteinen kaveri- ja tuttavapiiri tekee siitä kyllä mahdotonta, pitäisi vaihtaa kaupunkia. HKI:hin muuttoa olen viime aikoina alkanut harkita , vaikka töitä on nykysessäkin paikassa)

Tausta: tapasimme kuusi vuotta sitten yhteisten kaverien kautta, kerroin olevani kiinnostunut, hän ei ollut (tai no, vähän epämääräistä oli mutta niin sanoi, tosin muun muassa pussailimme). Näimme eilen ja näin taas hänestä unta. En kestä tätä saatana enää, kun haluaisin keskittyä elämään elämääni ilman tätä rasitetta ja poikaystäväni kanssa (joka on ihastukseni kaveri, tämä ei helpota tilannetta, joskin poikaystävälleni tämä asia on ok). Meitä yhdistävät kaveripiiri(t), ja olemme viime vuosina nähneet suht usein, tosin viimeisen vuoden aikana taas vähemmän usein.

Nyt tiedän hänestä enemmän kuin silloin aikanaan, ja tiedän, että olisi kannnattanut tilanteen kehittyä rauhassa. Mitään en kadu niin paljon kuin silloista suoruuttani, koska tää tyyppi on erittäin hitaasti ja vaikeasti lämpenevää laatua.

Jos kerron, pelkään, että hän vittuuntuu ja samalla kärsivät erinäiset kaverisuhteet. Enkä kestä ajatusta, että välisimme muuttisivat superkiusallisiksi ja mahdottomiksi, tai hän alkaisi vältellä minua. En tiedä kestänkö tietoa siitäkään, että hän ei ole kiinnostunut. Oletan, siis ettei ole ja kertomisen merkitys olisi vaan asian käsittely. Tämä ylläpitämäni epätietoisuus on kuitenkin myös mukava elämän mauste, mutta nyt tänä kesänä on alkanut ahdistaa. Varmaan osasyy on joku ikäkriisi. Tämä helvetin epätoivoinen veivaus saa minut tuntemaan, että kohta olen vanha ja tämän pakkomielteen ajatteleminen vie mahdollisuuden mielekkääseen elämään. Että 45-vuotiaana kadun tätä kuten joku muu voisi katua vaikka röökiaddiktiota, vaikka olen yrittänyt päästä tästä addiktiosta eroon.

Mahdollista ja salaa toivottavaa tietysti sekin, että hän on kiinnostunut, mutta se taas laittaisi asioita paskaksi, enkä halua sitäkään. Ja JOS hän olisi kiinnostunut, hänellä olisi nämä täsmälleen samat syyt olla kertomatta.

Olo on heikko ja typerä, ja olen ihminen, josta tällaista ei varmasti uskoisi. Viime vuosina en ole tästä kavereidenkaan kanssa juuri puhunut, kun kerta kaikkiaan hävettää ja ärsyttää liikaa.