Hei vuoroviikkovanhemmat, miten ihanaa on kun lapset on sen viikon poissa?

Tämä on toki provokatiivisessa mielessä tehty aloitus, mutta vastaan asiallisesti. Me asutaan exän kanssa niin lähellä toisiamme, että lapset eivät suinkaan ole poissa sitä viikkoa, kun he laskennallisesti asuvat isänsä luona. He pyörivät siinä minunkin luonani ihan joka päivä. Jos jostain syystä eivät pyöri (ovat vaikka matkoilla isänsä kanssa), soittelevat ainakin. Mutta joo, onhan vuoroviikoissa hyvät puolensa. Vaikka olenkin aina ensisijaisesti äiti, minulla periaatteessa ON mahdollisuus suunnitella jotain ihan omaakin tekemistä ns. lapsettomille viikoille. Voisin tavata ystäviäni, harrastaa, matkustaa. Uskoisin silti, että suurimmalla osalla on se mahdollisuus myös avioliitossa ollessaan. Omilla "lapsiviikoillani" keskityn lapsiini ja jätän omat tekemiseni minimiin.

Kyllä se on ihan rehellisesti ihanaa. Ei se ole kamalaa.

Etä viettää lasten kanssa vain ne kaksi viikonloppua kuukaudessa, mutta sekin on enemmän aikaa lasten kanssa kuin silloin kun oltiin vielä ydinperhe.

Kunpa etä-äiti pitäiskin kiinni omista viikoistaan... Millon mitäki työvuoroja, millon rahat niin loppu ettei voi pitää, millon mitäkin, yleensä ryyppäjäisiä. Lähiperhe ei voi suunnitella juuri mitään menojaan, kun etä-äityli peruu viime hetkellä lastensa ottamisen. (Joo, oon katkera. Ja joo, on opittu olettamaan, että lapset on meidän kanssa aina.)

Rehellinen vastaus. Aluksi se oli kivaa mutta mitä pidempään meni niin sen hirveämpää. Asuttiin lähekkäin mutta silti minusta tuntui että olin vaan puoliksi lasten elämässä. Ja niinhän se onkin. Onneksi meillä asiat meni hyvin ja palattiin yhteen. Ei tarvitse enää jakaa lapsia :)

Silloin, kun lapset eivät ole luonani, teen pitkää työpäivää, jotta voin tehdä mahdollisimman lyhyttä, kun lapset ovat luonani. Nään lapset pari kertaa isäviikon aikana lasten harrastuksiin liittyen ja soittelen joka ilta.

On kyllä mukavaa nukkua viikonloppuisin niin pitkään kuin haluaa, kun lapset ovat isällään. Ja käydä vapaasti lenkillä ja tavata ystäviä. Ennen eroa mun piti ottaa lapset lenkillekin mukaan.

Lapsi on poissa kaksi päivää viikossa. Ikävöin häntä. En voi sanoa että olisi mitään ihanaa olla viikottain erossa lapsestaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on toki provokatiivisessa mielessä tehty aloitus, mutta vastaan asiallisesti. Me asutaan exän kanssa niin lähellä toisiamme, että lapset eivät suinkaan ole poissa sitä viikkoa, kun he laskennallisesti asuvat isänsä luona. He pyörivät siinä minunkin luonani ihan joka päivä. Jos jostain syystä eivät pyöri (ovat vaikka matkoilla isänsä kanssa), soittelevat ainakin. Mutta joo, onhan vuoroviikoissa hyvät puolensa. Vaikka olenkin aina ensisijaisesti äiti, minulla periaatteessa ON mahdollisuus suunnitella jotain ihan omaakin tekemistä ns. lapsettomille viikoille. Voisin tavata ystäviäni, harrastaa, matkustaa. Uskoisin silti, että suurimmalla osalla on se mahdollisuus myös avioliitossa ollessaan. Omilla "lapsiviikoillani" keskityn lapsiini ja jätän omat tekemiseni minimiin.

Meillä hyvin samanlainen tilanne, kodit lähekkäin, nyt tosin molemmat lapset jo täysi-ikäisiä ja toinen asuu omillaan. Vuorotellen on kuskattu, kävivät lähes päivittäin molemmissa paikoissa jne. Ei tuo vuoroviikko ollut kenellekään hankalaa kun pystyttiin sopimaan käytännöstä ja esim. joustavasti hoidettiin työmatkojen aiheuttamat poikkeamat systeemissä. Nyt täysi-ikäinen lukiolainen itse suunnittelee aikataulunsa mutta haluaa asua vuorotellen molemmilla, molemmissa paikoissa oma huone, samantasoinen varustus ym, mutta kaverit harrastukset jne käytännön jutut ratkaisee kummassa milloinkin yönsä viettää. Vuorottelu mahdollisti viikonloppuiltoja jolloin sai keskittyä täysin uuteen kumppaniin, se oli kiva.

Todella ihanaa. Nautin suuresti ja nyt vielä enemmän kun lapset ovat jo lentäneet pesästä.

Kyllä se oli ihanaa. Meillä se loppui käytännön syistä lapsen mennessä kouluun. Asui myöhemmin murkkuiässä puoli vuotta etän luona, ja sekin oli ihanaa siinä kohtaa :D

Omat hyvät puokensa on siinä, että on ns. Vapaampaa aikaa suunnitella omia menoja, mutta ei ole sen ikävän arvoista silti. Eli enemmän huonoja kuin hyviä puolia.

Kyllä se on ihanaa. :)

Se on arjen luksusta!

Mulle se on pääasiassa kauheaa. Kamala ikävä heti kun ovat lähteneet. Toiseksi pahin ikävä iskee päivää ennen paluuta, kun tietää, että ovat tulossa. Arvostan silti omaa aikaa ja otan sitä myös lapsiviikoillani.

M37