Unelmat vs. tyytyväisyys siihen, mitä on?

Minulla oli kaikki mutta huomasin yksi päivä ettei mikään siitä ole penninkään arvoista. Onni on pään sisäinen tapahtuma.

Niin mihin esim et pysty itse vaikuttamaan? Minusta pystyt kyllä noihin kaikkiin pl. Lspsilukuun jos lapsia nyt vaan ei tule.

Näinpä, jokainen kokee onneksi sen, minkä kokee.

Ennen mun onneen riitti se, että kirjahyllyt täynnä kirjoja, ja koristeina matkamuistoja. Olen alkanut luopumaan kaikesta ylimääräisestä tavarasta, ja on saaneet kirjat ja koristeet mennä.

Tällä hetkellä olen niin onnellinen nykyiseen tilanteeseen - ei turhia tavaroita, kämppä kivasti sisustettu, on avomies ja kissanpentu, varaa käydä salilla. Opiskelija olen, mutta miehellä on vakituinen työ, niin voidaan syödä "paremmin", paljon salaattia, ja kasviksia. Matkusteltua tulee 2-4krt vuodessa, vaikka onkin pienempi budjetti.

Unelmoin kyllä omistusasunnosta jostain tornitalosta (kun niitä nyt aletaan rakentelemaan paljon), ja siitä, että olisi varaa harrastaa seinäkiipeilyä. Ulkomailla asuminen (vuosi-pari) olisi hauska seikkailu! Mulla kun ei ole ikinä ollut mahdollisuuksia vaihtoon lähteä. Päälle vielä unelmaduuni, mihin olen kouluttautumassa, niin ai että!

Niin, jokainen meistä on "muiden armoilla", vain osa kenenkään unelmista on sellaisia, että ne pystyy täysin itsenäisesti toteuttamaan.

Olennaista on tehdä valintoja, jotka edesauttavat unelmien toteuttamista, mutta myös tyytyä siihen, mitä saavuttaa. Eikä ajatella, että onni on aina jossain muualla, SITKU mä sinne pääsen.

Entä jos pääsisitkin, mitä alkaisit sitten haikailla? Miksi ajattelet, että jokin tuollainen saavutus takaisi onnen?

Se, että olet ahdistunut voi olla myös sairaus, ja saattaisit hyötyä psykoterapiasta. Ihan vaan tahdolla sitä näkökulmaa ei välttämättä voi vääntää toisenlaiseksi, jos olet vuosia ollut ahdistunut!

Voisit yrittää ihan alkajaisiksi miettiä lapsuuttasi. Ja sitä, miten sinusta tuli tuollainen ei-mihinkään-tyytyvä. Mitätöitiinkö tekemisiäsi kotona: jos toit kotiin kiitettävän, vanhemmat valittivat miksei se ollut kymppi ja jos toit kotiin kympin, vanhemmat valittivat, mikset saa KAIKISTA aineista pelkkiä kymppejä?

Heidät on itsensä saatettu kasvattaa samalla metodilla, joten armoa heillekin. Tuo kun on ollut esimerkiksi omien vanhempieni (syntyneet 20- ja 30-luvulla) kasvatusfilosofia ja hyvin aikakauteen kuuluva: ei saa kehua lasta, ettei hän ylpisty ja laiskistu, pitää aina vaan piiskata saavuttamaan enemmän ja parempaa!

Kannattaa siis miettiä ja analysoida omien tuntemustensa taustoja. Ja kun tulee ahdistunut olo siitä, että ei ole sitä-ja-tätä, miettiä, "kuka" se siellä päässäsi puhuukaan, ja olisitko aikuisten oikeasti sittenkään onnellisempi, jos sinulla olisi se asia. Tuskin. Esimeriksi perheelliset eivät ehkä ole yksinäisiä, mutta heillä taas ei ole sitä omaa aikaa samalla lailla kuin sinulla (jos nyt siis olit sinkku, en ihan saanut aloituksestasi selvää, sorry!).

Tunnista omat ARVOSI, ne tärkeät asiat ja periaatteet noiden unelmien takana, ja toteuta niiden mukaisia tekoja joka päivä, niin onnellisuutesi lisääntyy.

Ihanan asiallisia vastauksia, kiitos teille! Olen kyllä miettinyt sitäkin, että jos saavuttaisin kaikki unelmani, olisinko onnellinen vai kaipaisinko jotain muuta. Nämä haaveilun aiheeni ovat aika perustavanlaatuisia juttuja ja siksi kirpaisee jos täytyy tyytyä muuhun: pidän avioliittoa tärkeänä asiana, puolisoni ei niinkään. Olen siitä niin monta kertaa hänelle puhunut, että enää en jaksa, en halua painostaa ketään naimisiin kanssani. Lisäksi ajattelin aina olevani suuren perheen äiti. Lapsia on kaksi eikä lisää ole tulossa. Ovat jo kouluikäisiä ja oma ikäkin alkaa tulla vastaan lähivuosina. Puolisoni mielestä nyt on niin helppoa, mutta itse en ajattele että elämän tarkoitus on ensisijaisesti vain että pääsee helpolla. Ja puolisoni on siis hyvä mies ja isä, joten en ole häntä vaihtamassa uuteen. Toisaalta olen miettinyt että kuinka tämä katkeroittaa, kun perustavanlaatuisista asioista joutuu toisen takia luopumaan.

Lisäksi urahaaveet: pätkätöitä tehdään alallani, vakipaikat ovat kiven alla ja sellaisen saattaa saada kun on ensin tehnyt pätkiä kymmenenkin vuotta. Vaihdoin juuri työpaikkaa, koska edellisessä olin ollut kauan pätkiä tekemässä, ja eräs pyrkyri (joka ei kaihtanut käyttää kyynärpäitä tarvittaessa) sai vakipaikan tavallaan minun ohitseni. Nyt minulla on taas edessä sijaisuusputki uudessa paikassa. Pitäisi olla onnellinen että töitä on, mutta minä haluaisin varmuuden siitä että työt jatkuvat enkä olisi jatkuvalla "koeajalla" - ainahan seuraavaan pätkään voi valita jonkun muun jos olet ollut eri mieltä pomon kanssa tai olet avannut suusi jostain epäkohdasta.

Psykoterapia kuulostaisi kyllä hyvältä, en vain mistä siihen rahat. Vai ensin jokin masennuslääkitys, niin ei ainakaan välittäisi niin paljon vaikkei elämä menekään toivottuun suuntaan?

-Ap

Mä ajattelen niin, että elämä on polku eikä jokaista kiveä voi ottaa mukaansa eikä jokaisesta risteyksestä kääntyä. Tehdyt valinnat vaikuttavat siihen, mitä vielä on mahdollista tehdä. Jos on kääntynyt risteyksestä tielle, joka ei viekään rannalle vaan tunturin juurelle, ei kannata jäädä haikailemaan rannasta vaan kiivetä tunturille. Unelmat ja haaveet siis muuttuvat matkan varrella sen mukaan, mikä on realistista. Ja kun aika alkaa olla lopuillaan, voi muistella, millaisen matka elämässään teki ja mitä kaikkea sen aikana näki ja koki.

Vierailija kirjoitti:

Mä ajattelen niin, että elämä on polku eikä jokaista kiveä voi ottaa mukaansa eikä jokaisesta risteyksestä kääntyä. Tehdyt valinnat vaikuttavat siihen, mitä vielä on mahdollista tehdä. Jos on kääntynyt risteyksestä tielle, joka ei viekään rannalle vaan tunturin juurelle, ei kannata jäädä haikailemaan rannasta vaan kiivetä tunturille. Unelmat ja haaveet siis muuttuvat matkan varrella sen mukaan, mikä on realistista. Ja kun aika alkaa olla lopuillaan, voi muistella, millaisen matka elämässään teki ja mitä kaikkea sen aikana näki ja koki.

Ihanasti sanottu! Jään pohtimaan tätä 😊

-ap