Kiusatut! Kerroitko omille vanhemmillesi koulukiusaamisesta?

Olin kiusattuna koko peruskoulun ajan. Välillä lievemmin, välillä rankemmin. En kertonut vanhemmille, he olivat mielestäni riittävän stressaantuneita ja huolissaan taloustilanteesta yms tuolloin muutenkin. Yläasteella aloin oireilla lintsaamalla yms. Arvet on syvät, vaikka kulunut aikaa yli kaksikymmentä vuotta.

Kolmoselta ysille. En kertonut.

En todellakaan. Etenkin isäni on persoonallisuushäiriöinen ja kiusasi minua myös kotona. Heikkouden tunnustaminen olisi vaan saanut aikaan ivaa. Esim. kavereiden puutteen ja "missään käymättömyyden" vanhemmat kyllä huomasivat, ja huutoahan siitä seurasi, sillä se oli tietenkin minun syyni etten kelvannut kenellekään... Ratkaisuna aloin viettää aikaa yksin kaupungilla maleksien ja kirjastossa istuen, ja valehtelin kotona olleeni kaverin luona.

Kotona tapahtunut alentaminen ja haukkuminen oli jopa pahempaa kuin koulukiusaaminen ja porukasta ulos jättäminen, sillä sitä ei päässyt pakoon.

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan. Etenkin isäni on persoonallisuushäiriöinen ja kiusasi minua myös kotona. Heikkouden tunnustaminen olisi vaan saanut aikaan ivaa. Esim. kavereiden puutteen ja "missään käymättömyyden" vanhemmat kyllä huomasivat, ja huutoahan siitä seurasi, sillä se oli tietenkin minun syyni etten kelvannut kenellekään... Ratkaisuna aloin viettää aikaa yksin kaupungilla maleksien ja kirjastossa istuen, ja valehtelin kotona olleeni kaverin luona.

Kotona tapahtunut alentaminen ja haukkuminen oli jopa pahempaa kuin koulukiusaaminen ja porukasta ulos jättäminen, sillä sitä ei päässyt pakoon.

Ja minä myös lintsasin yläasteella jatkuvasti, sillä koulussa oleminen oli niin hirveää. Ketään ei kiinnostanut.

6. luokka, koko luokka haukkui ja syrji. En kertonut, olin sita mielta et se oli mun oma ongelma ei vanhempien. Eihan ne sille mitaan olis voineet, turhaan murehtineet vain...

Äiti kuuli asiasta muualta, raivostui ja käski pyytää päästä takaisin kiusaajien kaveriporukkaan.

Onko kenelläkään käynyt niin, että olisi kertonut kiusaamisesta ja kertomisesta olisi seurannut jotain hyvää?

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään käynyt niin, että olisi kertonut kiusaamisesta ja kertomisesta olisi seurannut jotain hyvää?

Varmasti sellaisiakin on olemassa, mutta mun teoria on, että pitempiaikaisiksi koulukiusatuiksi joutuvat pääasiassa sellaiset lapset ja nuoret, joiden kotona on pahoja tunnepuolen ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan. Etenkin isäni on persoonallisuushäiriöinen ja kiusasi minua myös kotona. Heikkouden tunnustaminen olisi vaan saanut aikaan ivaa. Esim. kavereiden puutteen ja "missään käymättömyyden" vanhemmat kyllä huomasivat, ja huutoahan siitä seurasi, sillä se oli tietenkin minun syyni etten kelvannut kenellekään... Ratkaisuna aloin viettää aikaa yksin kaupungilla maleksien ja kirjastossa istuen, ja valehtelin kotona olleeni kaverin luona.

Kotona tapahtunut alentaminen ja haukkuminen oli jopa pahempaa kuin koulukiusaaminen ja porukasta ulos jättäminen, sillä sitä ei päässyt pakoon.

Voi, aivan kun minä! Tosin äitini oli se joka haukku. Hänellä ei ollu nuorena kavereita, minulla kyllä oli, mut olen pienestä asti nauttinut omasta seurasta ja tekemisestä.

Minulle riitti koko päivä koulussa kavereifen kanssa ja vielä useana päivänä harrastus päälle, jossa kavereita. Äidin mielestä minulla ei ollu kavereita ja olin liikaa kotona, haukku armotta, yritti etten olisi kuin hän, enkä ollut. Lopulta jäin väin pyörimään jonnekin, eksyn vääriin ihmisiin ja olin päihdeongelmainen nuori vuosia kunnes pääsin kodin myrkkypiiristä eroon ja samalla tajusin hankkiutua huonosta seurastakin. Yksin, raitis ja onnellinen nyt.

En, kotiolot oli sellaiset etten voinut tukeutua vanhempiini paljoa missään. Ja osittain minua niiden kotiolojen vuoksi kiusattiinkin.

Kiusattiin koko peruskouluajan ja en kertonut vanhemmille. Ne ei ole sellaisia ihmisiä joille voisi puhua, ei meillä saanut edes itkeä tai olla surullinen kotona.

En usko, että heitä olisi kiinnostanut , eli en.

Mua kiusattiin 3.luokalta asti. Kerroin eräänä iltana äidille itkien kiusaamisesta ja muistan vieläkin äidin todella jäätävän katseen ja sanat: mee sinne omaan huoneeseen märisemään.

Kiusaamista jatkui koko peruskoulun, olin siis samojen luokkakavereiden kanssa myös yläasteella. Lintsaamaan aloitin ala-asteella enkä koskaan kertonut kenellekkään muulle kiusaamisesta. Opettajat eivät puuttuneet mitenkään, vaikka kiusaaminen oli ihan näkyvää esim. tunnilla eräs oppilas sai pitää rauhassa monologia mun omituisista piirteistä tai pukeutumisesta ja opettaja kuunteli hymyssäsuin, ryhmästä poissulkemista ja välitunnilla suoranaista väkivaltaa.

Tämä tapahtui 80-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan. Etenkin isäni on persoonallisuushäiriöinen ja kiusasi minua myös kotona. Heikkouden tunnustaminen olisi vaan saanut aikaan ivaa. Esim. kavereiden puutteen ja "missään käymättömyyden" vanhemmat kyllä huomasivat, ja huutoahan siitä seurasi, sillä se oli tietenkin minun syyni etten kelvannut kenellekään... Ratkaisuna aloin viettää aikaa yksin kaupungilla maleksien ja kirjastossa istuen, ja valehtelin kotona olleeni kaverin luona.

Kotona tapahtunut alentaminen ja haukkuminen oli jopa pahempaa kuin koulukiusaaminen ja porukasta ulos jättäminen, sillä sitä ei päässyt pakoon.

Minulla sama. Korvissani kaikuvat vieläkin isäni kommentit "pojat on poikia - nauraa naurismaan aidatkin" kun olin koulukiusaamisen vuoksi tekemässä itsemurhaa yläasteellä. Nyt en ole tavannut ko. Hlöä vajaaseen 10 vuoteen kertaakaan...

En kertonut. En uskonut, että siitä olisi mitään apua.

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään käynyt niin, että olisi kertonut kiusaamisesta ja kertomisesta olisi seurannut jotain hyvää?

Luokkakaveri kiusasi poikaani kuutosluokalla. Kerroin asiasta heidän luokanvalvojalleen, joka otti asian todella napakasti käsittelyyn. Kiusaaminen loppui kuin seinään.

Iso kiitos kiusaamisen loppumisesta kuuluu myös kiusaajan äidille. Hän ei hyväksy ollenkaan kiusaamista ja kävi asian lapsensa kanssa läpi niin huolella, että poika oli kuin toinen ihminen parin kuukauden ajan. Äiti tunsi lapsensa ja tiesi, että hänellä oli erittäin ikävä tapa arvostella ja dissata muita.

Parasta kuitenkin oli, että kiusaaja ja kiusattu tulivat tämän tapauksen jälkeen kavereiksi. Kumpikin oppi tapahtuneesta jotakin. Toinen oppi vähentämään ikävää arvosteluaan ja toinen oppi sietämään paremmin toisen luonnetta.

Mua ei kiusattu koulussa, mutta mun tyttö oli alakoulun 3. luokasta alkaen koulukiusattu. Ei hän sitä varsinaisesti kertonut, mutta huomattiinhan me hänestä, että kaikki ei ole kunnossa. Tytölle alkoi tulla paljon somaattisia oireita ja vietiin hänet lääkäriin. Vyyhti alkoi purkautua, kun lastenlääkäri alkoi kysyä kouluasioista. Tyttö kirjoitti sitten paperille kaiken, kun ei saanut oikein mitään kerrottua, ja se oli kyllä karmeaa luettavaa. Otettiin yhteyttä kuraattoriin ja koulupsykologiin, joka taas pyysi koululääkäriä kirjoittamaan lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Tyttö on käynyt nyt monta vuotta psykoterapiassa, ja pohjimmainen syy hänen ongelmiinsa on siis alakouluaikainen koulukiusaaminen. Kiusaamisessa ja syrjimisessä oli mukana koko luokka.

Kerroin. Äiti sanoi, että mun pitää lyödä takaisin, niin hänkin pienenä teki. Totesi myös, että rakkaudesta se hevonenkin potkii.

Kiusaaminen alkoi jo ala-asteella ja kerroin siitä äidilleni, kun kouluun meneminen alkoi ahdistaa toden teolla. Otti yhteyttä opettajaan ja rehtoriin ja vaati, että asiaan puututaan, mutta eipä se mitään auttanut.

En. Kerroin vasta nyt aikuisiällä yli kolmekymppisenä. Äitini aina pienenä käski mm. "Koita nyt reipastua", "lakkaa poraamasta" sun muuta. Siksi en silloin kehdannut kertoa, koska hävetti muutenkin, kun en ollut tarpeeksi reipas hänen mielestään. Tai niin sen koin ainakin. Saati sitten jos olisin kertonut, että koulussakin haukutaan nössöksi ym. Ikinä ei myöskään saatu sanoa äidille missään vastaan. Aina jos joku sanoo äidille pahasti, hänellä on kyllä mielestään oikeus lyödä vaikka luuri korvaan. Mutta auta armias, jos joku lyö hänelle luurin (aiheesta!)... Tämäkin tuli kerran mieleeni oman lapseni ollessa nyt uhmaiässä, että meidän perheen muut jäsenet ei olla koskaan saatu näyttää äidille pahaa mieltämme eikä pitää puoliamme äitiä vastaan. Miten olisi silloin voinut osata koulussakaan pitää puolensa? Onko muilla kokemusta tällaisesta? Oletteko tulleet tätä ajatelleeksi?

Nyt myöhemmin kun kerroin äidille muiden asioiden lomassa, niin se kiusaaminen johtuu kuulemma siitä, kun aloitin 6-vuotiaana eli liian pienenä koulun... Hän oli kuulemma yrittänyt, että voisin mennä vasta 7-vuotiaana ekalle, mutta kun olivat olleet sitä mieltä muualla, että olin koulukypsä... Kumma kyllä ala-asteen eka ja toka sujui mielestäni ihan ok... :-D Kiusausta oli vasta myöhemmin. Totesin, että turha keskustella hänen kanssaan lapsuusasiosta/mistään.