Narsistivanhemman vaikutus omaan elämään aikuisena

Voin kertoa "jälkiä"

- erikoinen seksuaalisuus, en osaa nauttia normaaleista asioista vaan ainoastaan niistä joihin liittyy jotain negatiivista samalla

- ahdistus, kun ei pysty täyttämään muiden odotuksia

- vaikeus tunnistaa itseään ja tehdä omia päätöksiä

Vaikeaa on. Tultuani itse äidiksi 5v sitten alkoi asioiden todellinen kohtaaminen ja käsittely. Äitini oli - ja on - aivan hirveä enkä anna hänen nähdä lapsiani. Se paine ja alistaminen minkä alla kasvoin on jotain käsittämätöntä ja olen todella onnekas että kasvoin aika menestyneeksi aikuiseksi ja pärjään. Välillä kun harkitsin itsemurhaa että vain pääsisi pois.

Omat lapseni kasvatan rakkaudella enkä toista hirviöäitini virheitä.

Välimatka auttoi. Aikuisena olen purkanut asioita vain kouluterkkarilla kerran (joka on varmaan itse myös samanlainen, mittasi taustaselvittelyn jälkeen verenpaineen joka oli yllättäen yläkantissa ja ehdotti verenpainelääkitystä ja motkotti). Olen välillä miettinyt pitäisikö käydä jossain puhumassa, mutta en koskaan tee asialle mitään. On rankkaa kertoa aina uudestaan ja uudestaan kaikki alusta alkaen. Helpompaa on sulkea kaikki sisälle ja akuuteissa tilanteessa avautua miehelle.

Muutin 400km päähän opiskelemaan lukion jälkeen ja narsistivanhempi suuttui siitä. Ennen valintakoetta julisti etten tule pääsemään edes kokeeseen, kokeen jälkeen en todellakaan tule saamaan opiskelupaikkaa jne. Kun kerroin valinnasta, muut ympärillä olijat onnittelivat vaikka eivät tunteneet minua hyvin (vanhemman työkavereita), mutta oma vanhempi vain nyrpisteli naamaa ja sanoi että "tästä puhutaan kotona!!".

13 vuotta sain olla uhrina, muut sisarukset tai toinen vanhempi ei ole joutunut hänen uhrikseen kovinkaan vahvasti. Sekoilee kyllä ties mitä, tällä hetkellä on todella paranoidinen ja sen on myös toinen vanhempani huomannut. 

Muutin virheellisesti kesäksi kotiin paremman työpaikan takia, nyt 2kk takana ja tiedän etten tule edes enää jouluksi kotiin. Hänen mielialansa on todella vaihteleva, onneksi olivat paljon reissuissa kesän aikana. Ensin maanittelee kotiin ja perustelee sillä, että saan rahat säästöön. Toisessa hetkessä aikoo periä vuokraa ja suuttuu kun teen omia ruokaostoksia (ei mitään herkkuja, perus ruokatarpeita joista muut eivät voi olla kateellisia). 

Aiheesta voisi kertoa vaikka kuinka paljon :) 

Aa minullekin sanottiin että turha hakea opiskelemaan en pääse kumminkaan (pääsin). En tosin usko että vanhempi/vamhemmat on persoonallisuushäiriötasoisesti narsisteja, mutta ainakin toinen kyllä narsistinen. Itse huomaan nyttemmin eniten että minusta on tullut ihan samanlainen, tosin vielä pahempi, en tosin usko että ihan NPD olen mutta sinne päin ja muutenkin sekopää.

Vanhempani erosivat kun olin hyvin pieni ja jäin veljieni kanssa asumaan äidin kanssa joka purki kaiken katkeruutensa minuun. Asiat joita hän sanoi ja teki olivat täysin sairaita. Hyvin nuorena, vielä esiteininä, jouduin ymmärtämään ettei äitini ole terve (vaikken narsismista silloin tiennytkään) ja ottamaan etäisyyttä häneen. Tunsin valtavaa yksinäisyyttä mutta uskon että sen takia olen selvinnyt niinkin vähillä naarmuilla.

Vasta oikeastaan nyt yli kolmekymppisenä kahden lapsen äitinä olen käynyt näitä kokemuksiani läpi itseni ja myös ystävieni kanssa ja tajunnut kuinka väärin minua kohdeltiin, ja kohdellaan edelleen. Silloin pikku lapsena luulin jotenkin ansaitsevani sen kaiken. Edelleen koen huonommuutta ja minun on vaikea luottaa ihmisiin, seksuaalisesti olen hyvin varautunut.

Suurin ongelma on kuitenkin ollut vihanhallinta, järjettömät raivarit ja paniikkikohtauksen kaltaiset tunteet nousivat pintaan toisen lapsen synnyttyä kun kaaos (vauvan itku, esikoisen uhma, kiire, sotku) kotona lisääntyi. En ymmärtänyt mistä se johtui ja otin sen puheeksi neuvolassa koska lapsille tuli huudettua ja raivottua päättömästi lähes joka päivä. Luulin että minulla on vakavia mielenterveysongelmia. Sain neuvolan kautta keskusteluapua, kävin pari kertaa erikoissairaanhoitajan/terapeutin luona ja jo se riitti (vaikka avun vastaanottaminen olikin aluksi hyvin vaikeaa, meinasin monesti perua ajan). Hän selitti että koska olen lapsesta asti joutunut kantamaan vastuuta yksin ja pitämään paketin kasassa, minulla ei ole taitoa käsitellä kaaosta vaan se saattaa minut äärimmäiseen ahdistustilaan. Tämän oivaltaminen avasi minulle monta lukkoa. Myöhemmin luin että vihanhallinta-ongelmat ovat yleisiä narsistien lapsilla. Suosittelen myös kirjallisuuteen perehtymistä, esim. Karyl McBride.

Täällä yksi narsistin kasvattama aikuinen.

Päälle päin olen hyvin menestynyt: Minulla on erittäin hyvä työpaikka ja paljon "ystäviä" ja asun ulkomailla.

Todellisuudessa olen masentunut, ahdistunut ja riippuvainen. Ihmissuhteeni ovat hyvin pinnallisia, sillä en pysty muodostamaan normaaleja ihmissuhteita. En kykene tekemään päätöksiä. En pysty luottamaan ihmisiin. Mietin itsemurhaa joka päivä. Itsetuntoni on ihan hajalla ja käytän päihteitä lähes päivittäin. Odotan viikonloppuja, jolloin voin olla kotona ja vetää huumeita rauhassa.

En pysty elää päivääkään ajattelematta asioita joita äitini teki. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni sain kuulla mikä turha paska olen, miten minusta ei koskaan tule mitään. Paha olo piinaa jatkuvasti ja yritän sinnitellä päivästä toiseen etten tappaisi itseäni. Mitään muuta en toivo enemmän kuin että minulla olisi ollut normaali lapsuus ja normaali äiti.

Olin aina äitini silmätikku. Veljeäni kohdeltiin lievemmin. Hän kärsii mielenterveysongelmista, alkoholismista ja hänelläkin on vaikeuksia muodostaa ihmissuhteita.

Terapia-ajan sain kuukauden päähän. Saa nähdä, elänkö siihen asti.

Vierailija kirjoitti:

Aa minullekin sanottiin että turha hakea opiskelemaan en pääse kumminkaan (pääsin). En tosin usko että vanhempi/vamhemmat on persoonallisuushäiriötasoisesti narsisteja, mutta ainakin toinen kyllä narsistinen. Itse huomaan nyttemmin eniten että minusta on tullut ihan samanlainen, tosin vielä pahempi, en tosin usko että ihan NPD olen mutta sinne päin ja muutenkin sekopää.

Mulla taas muka toisaalta kannustettiin, sitten taas puhuttiin, kuinka vaikeaa kaikki on ja on ok jos (kun) epäonnistun: kouluihin on nykyään niin vaikea päästä... On on, mutta muiden lapset niihin voi niihin päästä, mutta en minä? Vaikka juuri myönsitte , että olen aina saanut hyviä numeroita?

Ja olen kyllä aina ollut musikaalinen, mutta aikuisena on enää niin vaikeaa oppia soittamaan mitään. Sitten kun kuitenkin hankin kitaran, äiti pyysi tuttavaansa virittämään sen mulle senkin jälkeen kun olin kertonut (kolmesti) että pystyn virittämään sen itse.

Vanhemmilleni ei ikään kuin voi kelvata. Kun epäonnistuu, pitää hävetä ettei onnistu, mutta toisaalta onnistuminenkaan ei ole oikein.