Onko sinulla ollut jonkinlaisia ennakkoluuloja terapiasta mutta jotka ovatkin osoittautuneet vääriksi?

Oletin, että puhuttaisiin muustakin kuin tunteista ja ihmissuhteista.

Oletin että se auttaa jotain.

Luulin että terapeutti olisi oikeasti asiantunteva ihminen jonka apuun ja neuvoihin voisi luottaa. Ei todellakaan ollut.

Yllätyin siitä että terapeuttia tuntui kiinnostavan vain isä-ja äitisuhteeni, vaikka koulukiusaaminen ja siitä syntyneet traumat olivat suurin syy masennukseeni...Ja terapeutti edusti psykodynaamista koulukuntaa

Mulla oli sellainen ennakkoluulo että terapeuteilla on varmaan itsellä jotain ongelmia joihin he yrittävät saada apua ja vastauksia terapiaa pitämällä ja tämä ennakkoluulo ainakin vain vahvistui terapiassa.

Yllätyin siitä että terapeutti oli tosi passiivinen.

Luulin että terapeuttia kiinnostaa enemmänkin kaikki unet ja tunteet, mutta turhasta siellä jauhettiin, jos itse en esittänyt suoraan että tämä on mun ongelma ja olen itse miettinyt että se voi ehkä johtua tästä ja tästä ja sitten terapeutti kysyy että "Mitä luulet, mikä sua siinä voisi auttaa?" ja jos en tiedä, terapeutti ei todellakaan antanut mitään neuvoja tai teräviä huomioita. Pelkkä peili, itse oli kaikki työ tehtävä. Onneksi oli Kelan tuki, muuten en olisi kyllä rahoja tuhlannut. Toisaalta en tiedä olisinko selvinnyt siinä elämäntilanteessa ilmankaan. Surullista.

Terapiassa käyvät terveet.

Yllätti kuinka hirveän vaikeaa on löytää juuri tiettyyn ongelma-alueeseen oikeasti hyvin perehtynyt terapeutti. Lisäksi yllätti se kuinka varattuja parhaimmat terapeutit ovat.

Vierailija kirjoitti:

Luulin että terapeuttia kiinnostaa enemmänkin kaikki unet ja tunteet, mutta turhasta siellä jauhettiin, jos itse en esittänyt suoraan että tämä on mun ongelma ja olen itse miettinyt että se voi ehkä johtua tästä ja tästä ja sitten terapeutti kysyy että "Mitä luulet, mikä sua siinä voisi auttaa?" ja jos en tiedä, terapeutti ei todellakaan antanut mitään neuvoja tai teräviä huomioita. Pelkkä peili, itse oli kaikki työ tehtävä. Onneksi oli Kelan tuki, muuten en olisi kyllä rahoja tuhlannut. Toisaalta en tiedä olisinko selvinnyt siinä elämäntilanteessa ilmankaan. Surullista.

Ja jos olisi antanut valmiit ratkaisut, voisit nyt syytellä häntä elämäsi ohjailusta? Tietenkin työ on itse tehtävä, löydettävä oma reitti ja jatkettava siitä. Terapian tuellahan sinä selvisit, niin sanot tuossa itsekin. Tosin epäsuorasti.

Vierailija kirjoitti:

Yllätyin siitä että terapeuttia tuntui kiinnostavan vain isä-ja äitisuhteeni, vaikka koulukiusaaminen ja siitä syntyneet traumat olivat suurin syy masennukseeni...Ja terapeutti edusti psykodynaamista koulukuntaa

Psykodynaaminen lähestymistapa ymmärtääkseni on juuri tuota varhaisvaiheista lähtevää. Olisit ehkä hyötynyt enemmän jonkun muun koulukunnan terapeutista. Jos terapiatarvetta vielä tulee, niin lue joku perusesittely eri terapiasuunnista ja mieti siltä pohjalta terapeutin valintaa (siis jos voit vaikuttaa terapeutin valintaan, aika usein kuitenkin voi).

Yllätyin että löysin sieltä avun ja ymmärrystä omasta käytöksestäni ja olemisestani. Itse voin ainakin suositella kokeilemaan jos tuntuu että kaipaa juttu seuraa vaikeiden asioiden äärellä.

Kannattaa suorittaa laaja-alainen tutkimus tyypistä jolle kertoo yksityisasioitaan. Ja se jos mikä on ärsyttävää jos toinen koko ajan "olettaa" ja "kasvattaa". 

Joskus on hyvä kokeilla kepillä jäätä ja katsoa millainen mörkö terapeutin kaapista hyppää. Sitten voi nätisti kysyä onko lääkitys kohillaan.

Yllättipä hyvinkin. Luulin että terappiaan mentäessä tulisi tunne että olen jokaisella kerralla tervetullut. Mutta, joillakin kerroilla tuli tunne että olen siellä haittatekijänä ja minusta pitää päästä nopeasti eroon. Jouduin tästä asiasta huomauttamaan ja nytkin jokaisella kerralla vähän jännittää että millaisellaa tuulella terapeutti sattuu olemaan. Käsittääkseni potilaan persoona ei saisi vaikuttaa ailahtelevaan kohteluun mutta näillä taivalletaan eteenpäin.

Kaikki pelkoni kävivät totetaan. Se oli henkistä kauhua. Ei mitään kunnioitusta omasta hoitotahdosta. Lääkeitä lääkeitten perään. Terapia istunnot meni minulta ohitse, joutuessani kuuntelemaan terapeuttini kertomuksia ruusuista ja oravista, sekä ystävällisellä äänellä terapeuttini kertoili pakkohoidosta.

Luottamus meni täysin ja lauleskelin useasti kavereilleni: Äiti en oo syöny lääkkeitäni...

Terapeuttini taisi kyllästyä kertomaan mulle ruusunpunaisia oravanpyöreitä aforismejaan ja oli kai unohtanut pakkohoitoni tarpeen, vaikka olin kirjoittanut hänelle runon niistä ja lääkkeistäni <3

Lopetettiin terapia yhteisymmärryksessä. Olen kuulemma vain vitullinen ihminen, joka vain "tilapäisesti sekosi". En oo saanu vieläkään terveen papereita.