Psykologit tai aihepiiristä tietävät

Lapsi vissiin vaistoaa vanhemmastaan ihan hirmusen paljon tunnetiloja ja kaikenlaista, ja huomaa vanhemmassaan muutoksen aiempaan. Ilman että osaa sen kummemmin analysoida havaintojaan. Masentunut usein välttelee katsekontaktia ja muutakin kontaktia, puhe ja liikkeet voi hidastua yms. Lapsi herkästi ajattelee että vanhemman pahan olon syy on lapsi itse.

Mies sanoi että hän ei koskaan mene terapiaan eikä kallotohtorille. Sanoi että hän ei oo niitä ihmisiä jotka tarvitsee ja minä olen kuulema joka risahduksesta menossa ja kaikille suosittelemassa. :/

Sanoin että mistäs sinä voit tietää ettei sulle tule sellaista että tarvitset terapiaa, esim. maanis-depressiivisyys, niin mies siihen että minä en hölynpölyjuttuihin uskoa. Eikö ole kauheaa.

Mies ei ole pitkään aikaan tehnyt työhakemuksia, todella huonosti yhden lappusenkin täytti. Varmaan tuntuu surkeelta kun Kelan peruspäivärahalla ja kyllä itsestäkin tuntuu; haastava työ, negatiivista kotona ja ei rahaa sitten mihinkään :(

ap

Mielipiteitä kellään?

Voi ikävän kuuluoinen tilanne! Kokeile soittaa johonkin mielenterveys-aiheiseen puhelimeen, hanki vertaistukea, asiantuntija-tukea. Ei siksi että sinä tarvitsisit apua oman mielenterveytesi takia, vaan enemmänkin miehesi ja lapsesi takia, siis. Neuvoja mitä tehdä ja miten edetä.

Vierailija kirjoitti:

Onko tällaista ilmiötä olemassa ja mikä on se nimi? Tapahtuu perheessä aikuisten ja lasten välilä. Aikuinen on todellisuudessa masentunut, mutta se ei näy siinä aikuisessa masentuneisuutena. Aikuisen masennus näkyy taas lapsessa masentuneisuutena eli alavireisenä mielialana (ilman mitään näkyvää syytä).

Voihan olla että kuvittelen tällaisen ilmiön olevan.. saa sanoa ihan rauhassa :) Tunteensiirron googlasin ja ei se tunteensiirtoa ole. Tämä kysymys liittyy elävään elämään, meidän perheeseen. Mies on pitkäaikaistyötön ja minusta tuntuu että hän ainakin omaa epätoivottomuuttaan projisoi poikaan eli hän puhuu pojan tulevaisuudesta melko toivottomana.

En tiedä, onko tuolle jotain tiettyä nimeä... Toinen ihminen saattaa vaistota pahan olon ja alkaa itsekin tuntea sitä. Perheen sisällä se on varmaan melko yleinen ilmiö, kun perheenjäsenet tuntevat toisensa tarkkaan, osaavat "lukea" toistensa elekieltä ja äänenpainoja ja ovat koko ajan tekemisissä keskenään.

Perheissä voi olla jopa "symbioottista" oirehtimista. Esim. katsoin kerran dokumentin perheestä, jonka teini-ikäinen tytär sairasti anoreksiaa, ja muut perheenjäsenet sanoivat, että heillä jokaisella oli kuin oma roolinsa siinä kuviossa: yksi piti kuria, toinen oli ymmärtäväinen, kolmas pelleili ja huolehti tunnelman keventämisestä jne. He olivat sitä mieltä, että kun yksi perheenjäsen sairastuu, koko perhe sairastuu.

Ei kai miehesi pojan kuullen puhu tämän tulevaisuuden toivottomuudesta? Niin ei missään nimessä saa tehdä. Vanhemmat eivät saa kuormittaa lapsiaan puhumalla tuollaisia heidän kuullen. Mielialalleen sinänsä ei kai voi mitään, mutta sille voi, mitä puhuu ja milloin.

Olen kyllä lukenut, että masennus ihan "tarttuu". Vanhemman ja lapsen välillä myös. MIes on pojalle miehen malli, hän oppii säätelemään tunteitaan ja asenteen yms isältään. Jonka lisäksi masentunut isä ei peilaa lapsestaan esiin iloisia, myönteisiä puolia, vaan alakulon. Kurjaa ettei mies halua ottaa vastuuta pahasta olostaan. Se on raukkamaista, varsinkin kun ongelmat siirtyvät lapseen. Sinuna puhuisin pojan kanssa siitä että isällä on vaikeaa, mutta se ei ole hänen vikansa, ja hän voi siitä huolimatta nauttia elämästään. Pojan elämään pitäisi saada iloisia ja toiveikkaita asioita. Jos mies ei hae apua hae sinä, itsellesi ja pojallesi.