Miltä se tuntuu, jos lapsi/lapsenlapsi tulee paljon enemmän siihen toiseen sukuun?

Jokainen aikuinen ihminen voi testata tätä muuttamalla vanhempiensa nurkkiin pariksi kuukaudeksi ja miettimällä, tuleeko lopulta paremmin toimeen sukunsa vai puolisonsa kanssa.

Mulla on itselläni kaksi lasta, ja kyllä otan paljon enemmän matseja sen itseäni ja varsinkin isääni muistuttavan kanssa.

Mä taas toivon, että lapsistamme tulee yhtä sosiaalisia, iloisia ja rohkeita kuin heidän isänsä on. Minä taas olen pessimistinen ja hapan realisti.

Voi hyvänen aika, ei ole moiset ajatukset koskaan edes tulleet mieleeni.

Anteeksi vaan, mutta mielestäni olisi itserakkauden huippu, jos pitäisin tärkeänä nähdä lapsenlapsissa jotain itsestäni.

No kyllä vähän enemmän omalta se lapsenlapsi tuntuu, joka muistuttaa luonteeltaan omaa lasta. Mutta yhtä rakkaita molemmat.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen aikuinen ihminen voi testata tätä muuttamalla vanhempiensa nurkkiin pariksi kuukaudeksi ja miettimällä, tuleeko lopulta paremmin toimeen sukunsa vai puolisonsa kanssa.

Mulla on itselläni kaksi lasta, ja kyllä otan paljon enemmän matseja sen itseäni ja varsinkin isääni muistuttavan kanssa.

Niinpä. Yksi ikävimpiä hetkiä vanhempana on ollut huomata lapsessa jokin oma ei-niin-hyvä luonteenpiirre.

Veikkaan että tämä on tosi tabu. Muistan nähneeni isoäitini pettyneen ilmeen, kun en ollut lainkaan innostunut heidän sukunsa harrastuksesta, jota "kaikki suvussamme harrastavat".