Lue keskustelun säännöt.
Vihaan lastani!
30.09.2007 |
On ihan yli negatiivinen suhtautuminen joka asiaan. Ei puhu mulle(äidilleen) normaalisti vaan huutaa, kiukuttelee, haistattelee. Mitään ei tee sovinnolla. Nuoremman lapsemme kanssa leikkii kiltisti vain jos tämä tekee niinkuin vanhempi määrää, jos ei tee tai tekee vahingossa jotain väärin niin satuttaa ja pahasti. Mua ei satuta, mutta simputtaa ja teki niin tai näin aina tekee väärin tämän mielestä. On nyt 6-vuotias ja aina on ollut yhtä hankala. Jatkuvaa uhmaa. Vaikka nuorempikin on itsepäinen ja ottanut mallia vanhemmasta, niin sen kanssa pärjää.
Luulisi, että annetaan kaikessa periksi, mutta kun asia ei ole niin. En vain pärjää tuolle. Se on fiksumpi ja sisukkaampi kuin äitinsä. Yritän itse aina pysyä rauhallisena, vaikka sisällä kiehuu. Suurin pelkoni on että vielä satutan tuota ja pahasti. Ymmärrän täysin äitejä jotka tappavat lapsensa. Sen pelon kanssa joudun elämään.
Olen hakenut apua perheneuvolasta. Käynyt siellä ja en saanut edes mitään ohjeita, miten kasvattaa lasta. Enää ne ei edes anna aikaa sinne. On ilmeisesti muilla pahempia ongelmia. Olen sanonut suoraan, että lapsen olisi parempi muualla kuin luonani, mutta sanoivat, että oman äidin luona on aina paras olla. He eivät käsitä miten paha ongelmamme on. Yli kymmenen vuotta tuota pitäisi vielä kestää. Toivottavasti kuolen ennen sitä. Ystäviä ei ole jolta apua saisin.
Kommentit (7)
Siis varhaisen puuttumisen suunnitelma. En tiedä tarkkaan, mikä instanssi sitä koordinoi, mutta äitini, joka on päiväkodin johtaja, on osaltaan vastannut kuntansa VASUn suunnittelemisesta ja toteuttamisesta. Käsittääkseni painopiste on juuri lapsen ja vanhempien vuorovaikutuksen vaikeuksissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se antaa uskoa ja toivoa ja luo uusia siteitä rikkonaisiin suhteisiin vanhemman ja lapsen välillä. Aiheesta on ilmestynyt lähivuosina kirja nimeltä theraplay. Se on siis suomennos. Siinä on paljon tapausesimerkkejä miten vihan tilalle voi tulla rakkaus. Kuitenkin kannattaa muistaa, että Vihan syy löytyy alunperin aikuisesta, ei lapsesta.
Minulla on omakohtaista kokemusta asiasta. Hakekaa apua, älkää luovuttako. Lapset eivät ole pyytäänet tulla meille, me ollaan saatu ne! Esim. suomalainen lapsipsykiatri Jukka Mäkelä on erikoistunut theraplayhin.
En ole mikään psykologi, mutta tuossa on mennyt sekaisin kaks asiaa; lapsesi persoona jota sanot vihaavasi ja hänen raivostuttavat tekonsa.
Sinuna yrittäisin järjestää itsellesi lepo- ja miettimisajan että saist koottua ajatuksesi ja vähän etäisyyttä asiaan.
Sitten; sun tehtäväsi äitinä on rakastaa lasta; siis etsiä se ainutlaatuinen, ja hyvä mikä hänessä on. Sillä sitä lapsi toivoo äidiltään enemmän kuin mitää muuta; että hyväksyisit hänet ja jokin asia hänessä saisi sut iloiseksi.
Jos lapsi on kovin erilainen kuin sä, sun on tutustuttava häneen, opeteltava ymmärtämään hänen murheitaan , pelkojaan, haaveitaan.
NIin että voitte esimerkiksi nauraa yhdessä. Se on tosi tärkeää.
Toinen asia on sitten te raivostuttavat teot- niihin pätee kasvatus. Ja mun mielestä esimerkiksi se, että lapsi ymmärtää kuinka suurta vihaa tunnet jotain asiaa kohtaan on ihan ok. Mut jos lapsi tuntee että vihaat häntä- peli on menetetty- koska hän on silloin menettänyt kaiken. Mä joskus kirjoitin täällä syli-aika-kirjasta, josta itse oon saanu apua raivoavien lasten kanssa- moni sen tyrmäskin, mutta meille sopi. Voisko sopia myös sulle?
Saat uskoa itsees ennen kaikkea äitinä ja myös kasvattajana.
Teillä on vaan tullu kauhee noidakehä ja aika epäpätevät psykologit mun mielestä.
Voimia, ehkä ens keväänä oot kulkenu vaikean tien ja naurat yhdessä lapses kanssa?
Meillä tyttö 5v ja en ymmärrä häntä ollenkaan, nykyisin vihaan. Nuorempi sasarensa on ihan ymmärrettävissä oleva ja tulen hänen kanssaan toimeen. Tämä 5-vuotias on sellainen, että olemme melkein 3v käyneet toimintaterapiassa ja silti ei vain suju. Kaikki päivät tapellaan. En tiedä tapanko hänet vai itseni, mutta ulos pääsyä ei ole. Mielestäni lapsi puhuu ärsyttävällä äänellä, liikuu ärsyttävästi ja tekee kaikkea mahdollista että ärsyttäisi. Silti joka ilta puhumme asioista ja sovimme keskenään ja seuraavana päivänä asiat ovat taas kuten edellisenä päivänä. Mies joskus ottaa ja vie 5-vuotiaan muualle, koska tietää jo, että minulla menee hermot, mutta se ei auta mitään, sillä heti kun lapsi tulee takaisin niin hermot menee. Toimintaterapeutti oli sitä mieltä, että ongelmat näkyvät selvemmin sitten koulussa - siis ne jota emme pysty korjaamaan sitä ennen. Viimeisin ohje oli, että 5-vuotiasta tulee hoitaa kuten vauvaa, koska hän haluaa sitä. Eli leikkituttia suuhun ja pettoa päälle, syöttää, kantaa ja vastata lässytykseen. En vaan tosiaan JAKSA
mikä oli ratkaiseva käännekohta elämässänne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunsin todella syvää vihaa häntä kohtaan, koska hän oli niin " hankala" . Enkä kohdellut häntä asiallisesti vaan karjuin, retuutin ja lukitsin tuntikausiksi huoneeseensa ihan vaan siksi ettei tarvitsisi ähdä häntä.
Onneksi sain itseni kootuksi ja aloin tietoisesti rakentaa parempaa suhdetta häneen. Nyt poika on 13 ja näyttää loistavalta entiseen verrattuna, vaikka pitkä tie on ollut kuljettavana ja olen saanut opetella olemaan pojan puolella kun hän on oireillut koulussa yms.
tuntui kurjalta lukea tuommoista :(
Onkohan teidän paikkakunnalla perhekoulua. Kysy perheneuvolasta tai toimintaterapeutilta, heidän pitäisi tietää.
Ystäväni on saanut apua vastaavanlaisiin ongelmiin perhekoulusta.
Käy siellä lapsensa kanssa kerran viikossa. Opettavat siellä mm. kommunikointia, palkitsemista, rankaisua, leikkimistä ym. perusjuttuja.
Kuulemma helpottaa arkea.