Introvertin ristiriitainen ja yksinäinen elämä
Olen luonteeltani erittäin introvertti, mutta siitä huolimatta olen tälläkin hetkellä surullinen, kun joudun viettämään näin kaunista lauantai-iltaa yksin kotona. Haluaisin esimerkiksi matkustella tai jopa bilettää jonkun kanssa, mutta sitä jatkuvaa jonnin joutavaa lätinää, joka tuntuu olevan jonkinlainen ehto ajanvietolle yhdessä, en vaan kerta kaikkiaan jaksa. En myöskään oikein jaksa nähdä vaivaa tutustuakseni uusiin ihmisiin, joten tässä sitä ollaan.
Haluaisin myös löytää jonkun, jota rakastaa, mutta sekin on niin vaikeaa. En rakastu helposti, enkä todellakaan halua suhteeseen jonkun epäsopivan kanssa vain parisuhteen takia, mutta toisinaan vain haluaisin rakastaa jotakuta ja tulla rakastetuksi niin paljon, että kipeää tekee.
Näin kärjistetysti sanottuna kaipaan teini-ikääni ja asumista perheeni kanssa, kun aina oli ihmisiä ympärillä ja näin lauantaisinkin usein sukulaisia käymässä. Kun väsyin sosialisointiin, menin omaan huoneeseeni viettämään aikaa itsekseni ja se oli kaikille täysin ok: "tuollaisiahan ne teinit ovat". Aikuisiän ihmissuhteissa tuollainen ei kuitenkaan missään tapauksessa kuulu "etikettiin".
Tunteeko kukaan muu introvertti koskaan tällä tavoin, vai olenko jokin poikkeustapaus? Olenko edes oikea introvertti? Miten te muut saatte oikein aikanne kulumaan? Tavallaan nautin nytkin kotona olemisen rentoudesta, mutta silti koko ajan takaraivossa on tunne, että elämästäni puuttuu jotain ja että jonain päivänä vielä havahdun siihen, miten koko elämä on jäänyt elämättä. Olo on jatkuvasti niin ristiriitainen. Missä tahansa olenkin, niin aina on tunne, että haluaisin olla jossain muualla. :/
Kommentit (30)
Kun et välitä ihmisten seurasta, voit aivan hyvin matkustella yksin. Ensimmöinen kerta yksin vieraassa kaupungissa voi aluksi ottaa koville, kunnes huomaat, että yksinäisiä matkailijoita on vaikka kuinka. Löydät omat suosikkipaikkasi.
Ikävää, että pidät ihmisten välistä kanssakäymistä "tyhjänpäiväisenä lätinänä". Oletko varma, ettet halveksi sitä koska kaipaat sitä ("happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista")? Ihmisten välisessä kanssakäymisessä on hurjan paljon sävyjä, ei se kaikki tyhjänpäiväistä lätinää ole. Puhumattakaan siitä miten kivaa ja rentouttavaa lätinä on, silloin kun on sen aika.
En ole introvertti, mutta en pysty kuvittelemaan minkäänlaisen ihmisen elämää, joka olisi vapaa ristiriitaisista tunteista, apeudesta, pettymyksistä jne. Onni ei ole ristiriidaton tila, ja muutenkin se on muun elämän tilapäinen sivutuote.
Lähde matkustamaan! Sinulle voi tapahtua vaikka mitä. On varmaan ainakin 1000 asiaa, joista olet kiinnostunut ja jotka tuottavat sinulle nautintoa. Jos haluat jakaa kokemuksesi, voit kirjoittaa kirjeen ja kertoa siitä (vaikka sille lapsuudenperheellesi). Ei tarvitse olla tekemisissä kenenkään kanssa suoraan.
Tiedän juuri mitä tarkoitat. Kärsin tästä asiasta joskus parikymppisenä kauppatieteiden opiskelijana, kun "piti" olla sosiaalinen. Vihasin sitä yli kaiken.
Nyt nelikymppisenä olen täysin tyytyväinen tekemään asioita yksin, ehkä se on sallitumpaa? Eli olen aktiivinen introvertti ja tykkään harrastaa ja käydä eri paikoissa.
Introverttiys ei vielä kerro puhumisen laadusta. Jotkut introvertit ovat puheliaita (käsittelevät asiat puhumalla) ja jotkut hiljaisia (käsittelevat asiat omassa päässään). Yhteistä on se, että introvertit väsyvät nopeasti seurassa ollessaan.
Jotkut inhoavat tyhjänpäiväistä lätinää ja haluavat puhua syvällisiä. Jotkut taas ahistuvat syvällisistä keskusteluista. Molempia löytyy introverteistä.
Sinä ilmeisesti olet hiljainen ja syvällinen. Sinun pitää jotenkin löytää samantyylisiä ihmisiä.
On paljon asioita joita voi tehdä yksinkin, voit mennä sinua kiinnostavien asioiden tiimoilta järjestettäviin tapahtumiin, siellä tapaat samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä. Auton puuttuminen ei ole este, voit hankkia laadukkaan polkupyörän jolla hurauttelet "turistimatkoja" lähikyliin tai pyyhältää Onnipussilla jonnekin kaupunkiin turistiksi. Jos et välitä matkustelusta ja elämäntilanteesi antaa myöten harkitse koiran hankkimista, koiraporukoissakin on lätinää ja selkään puukotusta mutta ei sen kanssa ole pakko kisata mitään, liikunta ja kotitarvekoulutus riittää. Vapaaehtoistyö eläinsuojeluyhdistyksessä on palkitsevaa, siellä tarvitaan usein koirien lenkittäjiä tai sylejä ja sijaiskoteja kissoille.
Pystyt ihan mainiosti matkustelemaan ja tekemään asioita omilla ehdoillasi, ihmiset ovat kiinnostuneita etupäässä itsestään, he eivät liiemmin kiinnitä huomiota yksin liikkuvaan henkilöön. Liikkessasi siellä täällä löydät kyllä samanhenkistä seuraa ja ehkä seurustelukumppaninkin. Oletko ollut yhteyksissä kouluajan ystäviisi? Lätinävaihehan on heidän kohdallaan ohi ja joku heistä voisi olla sinun reissuseurasi.
Mieti luovasti mitä kaikkea voi tehdä ja tee ne asiat, sinun ei tarvitse surra yksin kotona.
Kyllä, ihan samaa mietin eilen, kun olin yksin kotona. Olen eronnut ja minulla on kaksi lasta ja harvoin olen yksin kotona niin, että ei tarvitse töihin. Nyt sitten sain vapaan viikonlopun ja lapset ovat isänsä luona. Olisi mahdollisuus ja halu tehdä jotain kivaa, mutta en vain tiedä, mitä ja kenen kanssa.
Tinderin olen ladannut ja käynyt parilla treffeillä, mutta se alkujännitys on jotain niin järkyttävää. "Normaali" ihminen olisi eilen sopinut treffit, mutta se ei vain onnistunut minulta.
Ja sitten toisaalta tuntuu juuri siltä, että viihdyn parhaiten kotona, mutta toisaalta tuntuu, että tässäkö tämä ihmisen elämä sitten on.
Minä ja yhtä introvertti ystäväni viihdymme kaksin. Voidaan käydä kivoissa paikoissa joskus, kun yksin ei ole kiva mennä. Useammin tapaamme kotosalla. Syödään jotain hyvää ja kootaan vaikka 1000 palan palapeli. Jutellaan joskus paljonkin, joskus hyvin vähän. Hiljaisuus ei haittaa kumpaakaan.
Ystävyyssuhde on oikea onnenpotku.
Mä olen samanlainen ja lähdin yksin reppureissaamaan. Välillä oli sielläkin yksinäistä mutta enimmäkseen nautin kierrellä paikkoja yksin. Välillä törmäsi ihmisiin myös majapaikoissa joiden kanssa klikkasi, välillä ei yhtään ja silloin tuskastutti. Mutta kannatti lähteä. Itsehän voisit aloittaa vaikka kaupunkilomalla yksin.
Minä en ole koskaan matkustanut yksin, mutta bilettämässä olen käynyt yksinkin ja minulla on ollut ihan älyttömän hauskaa. Ainoana ongelmana jatkuvasti lähestyvät miehet, jotka eivät meinaa millään uskoa, että olen täällä vain tanssimassa ja pitämässä hauskaa, en etsimässä seuraa. Konserteissakin olen käynyt yksin ja viihtynyt kyllä. Eihän siellä kukaan huomaa, kuka on yksin ja kenellä on seuraa. Voi ihan vapautuneesti tanssia ja laulaa musiikin mukana siinä missä muutkin.
Nykyisin olen naimisissa introvertin kanssa ja meillä on introvertti lapsi. Ollaan kukin aika paljon omissa oloissamme ja lomatkin menevät ilman kummempaa yhdessäoloa, jos emme lähde jonnekin reissuun. Siellä aina huomaan, että on kiva olla yhdessä perheen kanssa, pitäisi harrastaa tätä useammin, mutta kotona taas vaivutaan omiin oloihimme.
Tunnistan itsessäni introvertin piirteitä ja sen takia esimerkiksi elämäni eri ajanjaksoina solmitut ystävyyssuhteet ovat jääneet suht pintapuoliseksi. En vaan pysty avautumaan tiettyä pistettä pidemmälle ja ennemmin alan vetäytymään. Saatan tarkoituksella tai vahingossa pitää pitkiäkin jaksoja, kun en osaa olla kehenkään yhteydessä. Teininä muistan esim yhden juhannusreissun, jonka aikana mökötin useampaan otteeseen yksinäni nurkan takana, kun loukkaannuin pienistä asioista sillä kaikki se sosiaalinen kanssakäyminen oli vaan liikaa.
Ei oikein auta, että olen vasta nyt yli kolmikymppisenä alkanut tajuamaan, mikä on ehkä hiertänyt. Eikä asiaa auta se, että samaan aikaan minulla on luultavasti aika lailla tunnelukkoja, johtuen tunnekylmästä äidistä...
Olen naimisissa ja kahden lapsen äiti. Kamppailen hyvin usein yksinäisyyden tunteen kanssa, en oikein osaa olla miehenkään kanssa niin kuin hän haluaisi. Lapsille yritän olla siirtämättä näitä ristiriitaisia ja huonoja fiiliksiä ja sen sijaan opettaa heille omien tunteiden tunnistamista ja niistä puhumista :/
Täysin sama kokemus täällä! Aurinko paistaa ulkona, ja minä istun sisällä. Koska en tiedä mihin voisin mennä, ei ole ketään kenen kanssa menisin. Yksin viihdyn yhtä hyvin kotona, mutta silti koko ajan on sellainen tunne että elämä menee pikkuhiljaa ohitseni.... Toisaalta viihdyn liiankin hyvin yksin, toisaalta kaipaisi jotain, mutta en tiedä mitä. Vaikeaa!
Hei ap, täällä yksi samanlainen!
Yleensä esimerkiksi työpäivän jälkeen en halua lähteä enää mihinkään ihmisten ilmoille, koska työkaverit ja se tyhjänpäiväinen lätinä imee minusta kaiken energian. Olen itsekin harvasanainen nainen, enkä voi sietää sitä että jollakin on pakonomainen tarve täyttää kaikki hiljaiset hetket keksimällä tikusta asiaa.
Perheen kanssa oli tosiaan helppoa, kun saattoi vetäytyä omaan huoneeseen lukemaan tms. Minulla on puoliso, joka ymmärtää kyllä oman tilan tarpeeni mutta ei aina muista sitä. Hän myös analysoi kaikkia tilanteita ääneen (!) ja useimmiten huomaan, etten kuuntele häntä oikeastaan ollenkaan. Sanon vain "aijaa" ja "niinpä" oikeisiin kohtiin. En jaksa kuunnella :D mutta hänen kanssaan on muuten hyvä olla ja matkustamme ja käymme tapahtumissa, mitä en ikinä tekisi yksin!
Välillä minuun iskee suru siitä, että minulla ei ole ystäviä. Sitten muistan sen, että en jaksaisi pitää heihin yhteyttä tai käydä heidän kanssaan missään, joten on ihan sama olla yksin. Välillä myös mietin, miten vapaapäivät ovat hukkaanheitettyä elämää kun en koskaan tee mitään. Mutta toisaalta, tästä nautin ja saanhan minä niitä tekemisen elämyksiä puolisoni kanssa. Minulla meni muuten vuosia rakastua puolisooni. Ehkä sinäkin voisit etsiä netistä kumppanin? Puolisoni riittää minulle ystäväksi ja seuraksi, ehkä kumppanin saaminen ratkaisisi sinunkin ristiriitaisen olon?
Sulla ei ole vielä kehittynyt itsetuntoa. Se on kunnossa silloin, kun et enää mieti "pitäisi" vaan olet sellainen kuin olet ja teet mitä haluat ja nautit siitä.
Toinen juttu on se, että introvertti ei kärsi yksinäisyydestä. Hän nauttii siitä ja tarvitsee sitä. Jos sinä kaipaat seuraa, ja olet yksinäinen niin sun pitää joko mennä ulos tai olla sisällä - teet sitten kumpaa tahansa niin sinun pitää nauttia siitä. Ongelma voi johtua vain siitä, että kuvittelet eläväsi "väärää elämää" kun "pitäisi olla jossain".
Hyviä pointteja tullut täällä, joku sanoikin hyvin, että menkää vaan paikkoihin, ei kukaan kiinnitä huomiota että on yksin.
Yksin olen nyt käynyt Linnanmäellä, leffassa, tanssimassa ja parissa liikuntatapahtumassa. Jos joku nyt minua surkutteli, että olin yksin, niin voi voi :)
Moikka!
Minusta on ihanaa viedä itseni retkille, matkustaa Suomessa, vaikkapa luontokohteisiin tai kaupunkiin jossa en ole koskaan käynyt. Vien itseni upeaan ravintolaan syömään, joskus bubiin oluelle. Jotenkin onnistuin murtamaan sen "mitä muut minusta ajattelee" - muurin ja sen jälkeen elämä on ollut todella vapauttavaa. Olen niin tuttujen kuin tuntemattomien kanssa oma itseni, puhun tai en puhu, fiiliksen mukaan. Yleensä en jaksa turhanpäiväistä small talkia ja olen hyvin valikoiva seuran suhteen. Tunnen myös ajoittain yksinäisyyttä, kuitenkin pääosin olen onnellinen. Joka tapauksessa, uusiin ihmisiin tutustuu halutessaan todella helposti. On vain oma itsensä ja "tarttuu hetkeen", kun siltä tuntuu. Keskustelut saa myös aika nopeasti ohjattua itseä kiinnostaviin, syvällisiin aiheisiin ja nopeasti huomaa onko juttuseura sopivaa...
Olen siis kolmenkymppinen nainen ja näin minulla. En tosin tiedä olenko introvertti, mutta ainakin todella herkkä ihminen. Suurimman osan ajasta en jaksa muita ihmisiä ja viihdyn aivan täydellisen hyvin yksin.
Vierailija kirjoitti:
Hyviä pointteja tullut täällä, joku sanoikin hyvin, että menkää vaan paikkoihin, ei kukaan kiinnitä huomiota että on yksin.
Yksin olen nyt käynyt Linnanmäellä, leffassa, tanssimassa ja parissa liikuntatapahtumassa. Jos joku nyt minua surkutteli, että olin yksin, niin voi voi :)
Juuri näin!
Ei millään pahalla,mutta et ole "introvertti", olet saamaton vätys,joka kaipaa seuraan.Yksinäinen hylkiö. Oikea introvertti haluaa olla omissa oloissaan,eikä "tulla pelastetuksi" muiden mukaan joukkoon kuin jossakin kalja - tai kokis-mainoksessa. Hyvää jatkoa,lähde ulos ja tutustu ihmisiin,kun kuitenkin haluat.
Näin kärjistetysti sanottuna kaipaan teini-ikääni ja asumista perheeni kanssa, kun aina oli ihmisiä ympärillä ja näin lauantaisinkin usein sukulaisia käymässä. Kun väsyin sosialisointiin, menin omaan huoneeseeni viettämään aikaa itsekseni ja se oli kaikille täysin ok: "tuollaisiahan ne teinit ovat". Aikuisiän ihmissuhteissa tuollainen ei kuitenkaan missään tapauksessa kuulu "etikettiin".
Tämä osui omaan introverttihermoon. Tuotahan sitä kaipaisi ja olisi oikeastaan ihanne, mutta ei moista käytöstä aikuisilta ihmisiltä sallita. Olen siis nähnyt paremmaksi jättäytyä tapahtumista ja tapaamisista syrjään, koska en jaksa olla jatkuvasti ihmistuulella.
Täällä kans yks introvertti. Tuntuu et mietin liikaa sitä mitä muut aattelee mun yksinolemisesta, esim työkaverit ihmettelee miten voin lähteä mökille tai reissuun yksin.. Musta jo pelkkä ajatus tuntuu ihanalta, että saan olla pari päivää omissa oloissani. Teen hyvin ihmisläheistä työtä ja tuntuu et työviikko sosiaalisine tilanteineen vie mehut.. Joskus on pakko valehdella työkavereille et lähen reissuun kaverin kanssa vaikka oikeasti lähdenkin yksin.. Tuntuu et monet aattelee et kolmikymppisen pitäis olla jatkuvasti menossa ja bilettämässä ym, enkä kuitenkaan oo lainkaan sellanen luonteeltani.. On usein tunne et mussa on jotain vikaa. Toisaalta taas haluan haistattaa pitkät sellasille, jotka asettaa toisia johonkin tiettyyn muottiin.. Mulla on kolme ihanaa ystävää joiden kanssa viettää aikaa, asuvat tosin eri paikkakunnalla..
Onpa hassua, aivan kuin minä olisin kirjoittanut tämän. Tunnen täsmälleen samoin. Nyt on ihana kesäilta, lämmintä ym. Tahtoisin olla Gunnareiden keikalla, Provinssissa tai Helsingin yössä hengailemassa jonkun kanssa, mutta kotona olen. Yksin.
Olen yksin, koska myöskään minä en jaksa sitä tutustumisen alkuvaiheen vähän sellaista vakuuttelemisen tyylistä jonnin joutavaa lätinää. Tai jaksan joo, mutta koska se on minulle vastenmielistä/väkinäistä ja koen turhana, annan kuin puolivahingossa itsestäni huonon ja kummallisen vaikutelman. Usein uudet tuttavuudet ovatkin kuivuneet kasaan juuri tästä syystä. Alkuun sisältyy niin paljon latausta, että en kestä sitä. Toisaalta se toinen ihminen on todella kiinnostunut minusta ihmisenä, toisaalta minä koen suhteetonta painetta saada uusi tuttavuus toimimaan, joten uusi tuttavuus suorittaa minun mielestä vähän maanisesti oppimiaan tutustumisriittejä ja minä yritän parhaan kykyni mukaan olla mukana tässä alkunäytelmässä (todellisuudessa odotan, että vaihe on nopeasti ohi ja voi vain hengata, ihan rauhassa, milloin tahansa, ilman mitään turhaa lätinää). Oman osuuteni olen nähtävästi suorittanut aina todella kehnosti, koska edelleenkään ei ole ystävän ystävää. Ei kenelläkään, jolle soittaa, ei ketään kenen kanssa lounastaa, ei yhtään mitään.