Introvertin ristiriitainen ja yksinäinen elämä
Olen luonteeltani erittäin introvertti, mutta siitä huolimatta olen tälläkin hetkellä surullinen, kun joudun viettämään näin kaunista lauantai-iltaa yksin kotona. Haluaisin esimerkiksi matkustella tai jopa bilettää jonkun kanssa, mutta sitä jatkuvaa jonnin joutavaa lätinää, joka tuntuu olevan jonkinlainen ehto ajanvietolle yhdessä, en vaan kerta kaikkiaan jaksa. En myöskään oikein jaksa nähdä vaivaa tutustuakseni uusiin ihmisiin, joten tässä sitä ollaan.
Haluaisin myös löytää jonkun, jota rakastaa, mutta sekin on niin vaikeaa. En rakastu helposti, enkä todellakaan halua suhteeseen jonkun epäsopivan kanssa vain parisuhteen takia, mutta toisinaan vain haluaisin rakastaa jotakuta ja tulla rakastetuksi niin paljon, että kipeää tekee.
Näin kärjistetysti sanottuna kaipaan teini-ikääni ja asumista perheeni kanssa, kun aina oli ihmisiä ympärillä ja näin lauantaisinkin usein sukulaisia käymässä. Kun väsyin sosialisointiin, menin omaan huoneeseeni viettämään aikaa itsekseni ja se oli kaikille täysin ok: "tuollaisiahan ne teinit ovat". Aikuisiän ihmissuhteissa tuollainen ei kuitenkaan missään tapauksessa kuulu "etikettiin".
Tunteeko kukaan muu introvertti koskaan tällä tavoin, vai olenko jokin poikkeustapaus? Olenko edes oikea introvertti? Miten te muut saatte oikein aikanne kulumaan? Tavallaan nautin nytkin kotona olemisen rentoudesta, mutta silti koko ajan takaraivossa on tunne, että elämästäni puuttuu jotain ja että jonain päivänä vielä havahdun siihen, miten koko elämä on jäänyt elämättä. Olo on jatkuvasti niin ristiriitainen. Missä tahansa olenkin, niin aina on tunne, että haluaisin olla jossain muualla. :/
Kommentit (30)
Et taida ap olla ainakaan kovin vahvasti introvertti. Introversio - ekstroversiohan on jatkumo, jossa ei ole vain kahta lokeroa johon kaikki sijoittuu vaan useimmat on muualla kuin ääripäissä.
Itse olen aika ääri-introvertti, ja minulle tuollaiset ongelmat on täysin vieraita, koska minä en kerta kaikkiaan kaipaa enkä halua ihmisten seuraa. Eikä minua kiinnosta myöskään se, mitä muut ajattelevat erakkomaisesta elämäntavastani. "Parhaat bileeet on mun pään sisällä", en minä oikeastaan kaipaa ulkomaailmasta kauheasti mitään. Siksi elän hyvin tylsästi ja yksinkertaisesti ja olen onnellinen.
Mutta jos ihminen on vähemmän introvertti, vaikkakin enemmän intro kuin ekstro, voi tulla ristiriitoja seuran ja tilan tarpeen välillä, ja ihmisten odotusten ja omien halujen välillä.
Mielenkiintoista pohdintaa.. taidan löytää itsestäni vanhemmiten yhä enemmän introvertin piirteitä. Mietin usein että olisi mukavaa kun olisi paljon ystäviä joiden kanssa viettää aikaa. Oikeasti olen ollut nyt kolme viikkoa lomalla kotona, ja en ole oikeasti kaivannut ketään ihmistä ainakaan niin paljon että olisin soittanut/laittanut viestiä jollekin. Toisaalta olen superkateellinen kaikille jotka kertovat viettävänsä aikaa ystäviensä kanssa, mutta sitten taas toisaalta en jaksa viettää aikaa kenenkään kanssa kovin intensiivisesti. Väsyn vieraisiin nopeasti ja hyvin harvojen ihmisten kanssa olen täysin luonnollinen. Esim. yhteinen loma jonkun ystäväperheen kassa olisi täysi painajainen minulle ja sitten taas tunnen jotain outoa tunnetta, kun joku kertoo tehneensä niin. En oikein tiedä voiko se olla katetutta, miten voi olla kateellinen jostain sellaisesta mitä ei oikeasti halua?
Vierailija kirjoitti:
Esim. yhteinen loma jonkun ystäväperheen kassa olisi täysi painajainen minulle ja sitten taas tunnen jotain outoa tunnetta, kun joku kertoo tehneensä niin. En oikein tiedä voiko se olla katetutta, miten voi olla kateellinen jostain sellaisesta mitä ei oikeasti halua?
Voisitko olla kade siitä, että muut osaavat nauttia sellaisesta, mikä sinusta on epämiellyttävää? Minä ainakin tunnistan sellaisen usein itsessäni.
Mä oon huomannut itsessäni sellaista, että silloin tällöin kun näen somessa kuvia iloisista ihmisistä viettämässä aikaa yhdessä tai kuvia onnellisista pariskunnista, tulen hieman surulliseksi. Sitten muistan, miten paljon small talkia ja muiden ihmissuhdekoukeroiden kestämistä sellaisissa tilanteissa oleminen vaatisi, ja asia unohtuu saman tien.
Teidän pitäisi perustaa introverttiklubi. Keksitte sopivat säännöt sosiaalisille tapaamisille, silloin jokainen tietää etukäteen että voi vaikkapa tavata toisen introvertin kävelyretkellä, mutta sääntöjen mukaan lenkki olisi "lätinätön".
Teillä voisi olla myös joskus vuokrattuna jokin isompi tila, jossa usea huone, joten yksi huone olisi "sosiaalinen tila" jonne mennään kun halutaan olla sosiaalisia. Huoneessa olisi myös istumapaikkoja, jonne voisi vetäytyä, jos haluaa olla samaan aikaan seurassa, muttei osallistua sen enempää. Ja sitten olisi tilat, jonne voi mennä, jos kaipaa yksinoloa vähäksi aikaa.
Olen itse sellainen että viihdyn hyvin omissa oloissani, olen kuitenkin aika ajoin sosiaalinen, joten viihdyn jonkin aikaa ihmisten kanssa "normaalissa lätinässä", mutta tietyn ajan kuluttua haluan vetäytyä vähintään tuohon "olen seurassa, mutta omassa rauhassa" -tilaan.
Se, että itse osaa sanoa suoraan mitä haluaa ja mitä ei, eikä suostu ulkomaailman kaavoihin, antaa itsevarmuutta toteuttaa persoonansa sellaisena kuin on ja voi laajentaa sosiaalisten tilanteiden repertuaariaan.
Ja kuten pari ihmistä yllä kertoi, on myös hyvä tutustua itseensä ja opetella viemään itsensä eri paikkoihin -- silloin sulla on jo yksi kaveri.
Muiden kanssa pitää selittää rehellisesti omat rajansa ja sopia siitä miten ollaan kanssakäymisessä. Kaikki ihmistenväliset jutut ovat sopimuksia.
Keski-ikäisen puoli-introvertin kommentti: Ap on varmaankin melko nuori. Tuo pakahduttava kesäiltojen "kaikki muut ovat jossain pitämässä hauskaa, kun minä nyhjään kotona yksin ja elämä lipuu ohitse" -fiilis kuuluu nuoruuteen, myös vähemmän introverteilla. Vanhemmiten yksin oloonkin tottuu - on se sitten hyvä tai huono asia - eikä ajattele niin paljon, mitä muut mahdollisesti tekevät.
Lisäksi komppaan jonkun mainitsemaa yksin matkustamista. Toiminut itsellänikin hyvin.
Oletko sinä minä? Olisin voinut kirjoittaa melkein kaiken kirjoittamasi!
En ole löytänyt uudelta kotipaikkakunnalta parisuhdetta enkä ystäväporukkaa. Parhaiten viihdyn kahdestaan tai pienessä porukassa. Suuret väkijoukut alkavat ahdistaa enkä jaksa kovin usein olla isossa seurueessa. Minun on myös välillä vaikea mennä uusiin tilanteisiin jos en tunne ketään. Joten paljon tulee nyhjättyä yksin kotona. Välillä tämä yksinäisyys on ihan pakahduttavaa. Haluaisin niin kovasti löytää itselleni puolison ja saada yhden lapsen. Mutta en vaan jaksa mitään sarjadeittailua, olen vähän ujo ja eipä sitä kumppania ole löytynyt töiden eikä opiskelujen kanssa. Monta vuotta mennyt sinkkuna eikä loppua näy...
N32
Itse en "oikein kestä" ihmisiä, sillä ainakin sukulaisilla yms on aina joku konflikti menossa. Ei väitellä asioista tai mielipiteistä vaan haastetaan riitaa ja puhutaan pahaa seläntakana. Juorutaan.
Ihan wt-touhua. Mulla on tasan yksi ystävä ja ollaan samalla aaltopituudella.
Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä."
Rauhan minä jätän teille: minun rauhani — sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.
Tuo on erittäin ikävästi sanottu, mutta ainakin omalla kohdalla pitää paikkaansa enemmän kuin tahdon myöntää. En pidäkään itseäni enää introverttina, etenkään kun olen oppinut olemaan tutussa porukassa aikaisempaa avoimempi ja puheliaampi. Ehkä kohdallani voisi puhua ambivertistä?
Haluaisin kyllä lähteä ulos ja tutustua ihmisiin, mutta en osaa, en kehtaa, pelkään tekeväni jonkin sosiaalisen munauksen. Noin yleisesti ottaen häpeän olemassaoloani.