Lue keskustelun säännöt.
Voiko pahoista traumoista toipua? Kokemuksia?
01.07.2017 |
Mulle on tapahtunut kaikenlaista. Olen alkoholisti, joka koittaa rajoittaa juomista. Olen tajunnut, kun en ole enää juonut, kärsin aivan sietämättömästä ahdistuksesta ja takaumista. Kaikki kaatuu päälle. Kai se on pakko myöntää, ettei menneitä pääse pakoon. Mulla on koko ikäni ajan ollut pahoja oireita sen takia, mitä on tapahtunut. Harhanäkyjä, harhaluuloja, ääniä, muistikatkoksia, ahdistusta jne. Mihinkään ihmissuhreisiin en kykene. Diagnoosi on dissosiaatiohäiriö. Olin kuntoutustuella vuosia, koska olin vain niin sekaisin.
Koitan nyt rakentaa jotain elämää itselleni. Haaveilen työpaikasta ja työkyvystä. Voisin vaikka siivota loppuikäni. Jonkun muun auttaminen olisi parasta, esim. työ päihderiippuvaisten kanssa, mutta en voi vielä ajatella liian pitkälle. Koitan vaan kuntoutua. Olen päässyt suht pitkälle, mutta juomisen lopettaminen on osoittautunut melkein mahdottomaksi näiden oireiden takia. Tuntuu vaan niin pahalta, etten kestä. Tällaista se oli ennen alkoholismiin sairastumista. Kokemuksia alkottomastakin elämästä siis on.
Mihin kuntoon voisin saada itseni jollain terapialla? Olin joskus 1,5 vuotta terapiassa ja sen ansiosta olen yhä hengissä. On kuin olisin haaksirikkoutunut jollekin saarelle. Terapia antoi mulle ikäänkuin erätaitoja, mutta en päässyt kuitenkaan saarelta pois. Osa näistä jutuista on varmasti kroonisia ja sen hyväksyn, mutta jos elämästä saisi jotenkin siedettävää selvin päin. Onko teillä kokemuksia tällaisesta? Onko joku saanut elämän muuttumaan? Kertokaa, kärsijät ja sivusta seuranneet. Pelkkä aika ei tunnu parantavan näitä haavoja.
Joku vertaistukikin voisi toimia, mutta tuntuisi vaan, että olen tällainen likainen alkoholisti, jos satun olemaan huoneen pahiten oireileva tapaus. Enkä tiedä, onko sellaisia keskusteluryhmiä edes. Tai onko ne tarkoitettu sitten vain yhdestä tietystä jutusta trumatisoituneille. Sellaisessa voisi yhdessä miettiä, mitä tehdään, kun tuttu ääni alkaa taas väittää, että kaikki, varmaan ilmastokatastrofikin, on mun syytä. Tai kun vaan vajoaa jonnekin syvyyksiin ilman mitään ilmeistä syytä. Tai kun ei pysty lähtemään pois kotoa pitkään aikaan, kun joku yllättäen koski vaikkapa olkapäähän ohimennen (yksi orastava kaverisuhde katkesi yhden kosketuksen takia). Tai kun alko tuntuu olevan ainoa ratkaisu. En ole yksin, sen ymmärrän. Koitan motivoitua sillä, että jos löydän tien ulos, voin ehkä auttaa muitakin.
PS. Jostain syystä en muuten kestä, jos mua sanotaan uhriksi. Mä en ole mikään uhri. Jos rupeaa niin ajattelemaan, ei ehkä jaksa tapella vastaan samalla raivolla. Tai sitä voi miettiä sitten kun on päässyt turvaan ja rauhaan.
Kommentit (18)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lopeta juominen.
Yritän kovasti. Käyn ties missä ryhmissä ja tosiaan haluan olla raittiina loppuikäni, mutta se on hemmetin vaikeaa. Elämä ei myöskään ole parempaa selvin päin tällä hetkellä. Koitan raitistua, koska selvänä on joku mahdollisuus käsitellä ne asiat, mutta en tiedä, miten. Mä vaan kärsin. Käyn psykologilla, muttei se osaa sanoa oikein mitään. Joskus se näyttää siltä, että sitä itkettää, ja se on mies. Muutaman olen jo saanut itkemään kun olen vaan puhunut. Kun itsekin voisi vaan vaikka itkeä sen tuskan pois. Ei tarvitsisi juoda ikinä.
Se tuska. En tiedä, mitä teen. Olen koittanut laittaa itseni varaosiksi kaksi kertaa. Nyt mulla on kuitenkin sen verran vastuuta, etten voi lähteä entisen kissan ja mummon perään.
Ap
Älä luovuta. Toipuminen on mahdollista mutta hidasta. Olet oikealla tiellä kun yrität päästä alkosta eroon. Terapiasta varmasti hyötyisit edelleen paljon. Asenteesi on tosi hyvä kun et odota liikoja. Lämpimiä ajatuksia sinulle!
Haluaisitko avata vähän, että mitä sulle on tapahtunut? Mistä ne traumat ovat tulleet?
Ap, kirjoitat kauniisti! Etkä tosiaan ole yksin. En juo koska kroppani ei kestä, mutta pakenen rauhoittaviin ja ruoan kanssa pelleilyyn. Itsetuntoni on ollut jo pitkään jätehuoltolaitoksella. Vuosi sitten aloitin vasta terapian, ja tämä terapeutti oli hoitosuhteissani ensimmäinen, joka kunnolla nosti esiin traumataustani sekä sen vaikutukset nykyiseen elämääni. Sitä ennen ajattelin lähinnä olevani muuten vain epäonnistunut, sairaslomalla ja siitä kuntoutustuella makaava luuseri, joka ei koskaan tule pääsemään esim. yliopistoon. Kun näitä asioita menneisyydestä alettiin käydä läpi poistui samalla itsetuhoisuudelta se pahin terä ja tuntui kuin olisin saanut selityksiä asioihin, joista pitkään syytin vain omaa persoonaani. Siihen syyllistyn kyllä edelleen, että kaikki maailmassa ja henkilökohtaisessa elämässä on minun syytäni.
Minua on auttanut paljon asioista lukeminen. Courtoisilla on hyvä kirja Complex Traumasta, joka on edelleen auttanut ymmärtämään miksi ihmissuhteeni ovat järjestäen kaoottisia, miksi monessa asiassa toimin kuin toimin. (Tietenkään en syytä kaikesta itse traumaa, näin disclaimerina).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä luovuta. Toipuminen on mahdollista mutta hidasta. Olet oikealla tiellä kun yrität päästä alkosta eroon. Terapiasta varmasti hyötyisit edelleen paljon. Asenteesi on tosi hyvä kun et odota liikoja. Lämpimiä ajatuksia sinulle!
Kiitos ystävällisistä sanoista. :) Olen oppinut arvostamaan pieniä asioita. Käyn usein katsomassa sorsia, koska musta vaan tuntuu paremmalta kun menen sinne rantaan. Teen kaikkea outoa ja pientä. Suosittelen, kun tulee huono aika. Kaikille tulee kriisejä, jolloin sellaiset keinot ovat tarpeen. Kolme lähisukulaista on kuollut vuoden sisään. Näitä keinoja on tarvinneet muutkin.
Tapaan välillä sosiaalityöntekijää. Ehkä voisin taas ottaa asian puheeksi. Viimeksi ajattelin vielä, että jos kuvainnollisesti vain juoksen lujaa, pääsen menneitä pakoon. Hän ehdotti traumaterapiaa, mutta siinä ajattelin, ettei ole varaa. Ehkä ei olekaan, mutta voihan sitä tutkia.
Ap
Minuakin kiinnostaa, mikä se trauma on, josta ap kärsii.
Itselläni oli traumaattinen lapsuus, sillä äitini sairastui skitsofreniaan ja taudin alkuvaiheessa äidin psykoosit olivat aika rajuja ja samaan aikaan isä oli paljon poissa kotoa. Kerran tulin koulusta, ja äiti luuli minua paholaiseksi ja yritti tappaa minut leipäveitsellä.
Elämässäni oli kyllä paljon hyvääkin. Äiti oli sairaudestaan huolimatta lämmin ja rakastava, ja isällekin perhe oli tosi tärkeä. Lisäksi meillä oli vahva mummo, joka auttoi tiukimpina hetkinä - mummo oli tosin vielä työelämässä tuolloin.
Traumaattinen lapsuuteni vaikutti elämässäni moneen osa-alueeseen. Olen onnekseni älykäs, ja pärjäsin koulussa hyvin, joten päätin, että opiskelen itselleni uuden elämän ja lähden tästä perheestäni.
Niin tein. Kolmikymppisenä parin lapsen äitinä jouduin kyllä käymään läpi vanhat traumani. Kävin kaksi vuotta terapiassa ja se auttoi. Sen jälkeen olen pystynyt elämään omaa elämääni traumaattisesta lapsuudesta huolimatta.
Tsemppiä ap! Yritä päästä itsetuhoisesta tavastasi turvautua alkoholiin eroon, sillä se vain pahentaa tilannetta. Elämäsi on arvokas. Kunnioita itseäsi ja omaa elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluaisitko avata vähän, että mitä sulle on tapahtunut? Mistä ne traumat ovat tulleet?
Jos olisin koira, asiantuntija sanoisi, että mulla on heikko hermorakenne. Menen siis herkästi sekaisin, Noh, hyväksikäyttöä lapsena, myrkyllinen uusioperhe. Koulussa kiusattiin, mutten mielestäni oli siitä traumatisoitunut. Koulukiusaajilla ei ollut ikinä oikeaa valtaa toisin kuin vanhemmilla. Lisäksi yksi fyysinen kanssakäyminen riitti siihen, että kukaan ei enää tullut lähelle. Henkinen kiusaaminen oli yhtä tyhjän kanssa. Henki ei ollut vaarassa kuitenkaan. Uskoin, että vanhemmat kasvattaa mua kuin teurassikaa. Uskoin, että mut tapetaan ja syödään. Tosissani. Nukahtaminen oli pelottavin asia ikinä. Kuulin ääniharhoja. Luulin, että kellarissa teurastetaan ihmisiä. Myöhemmin uskoin, että mua vainoaa joku demoni. Paniikissa koitin joskus tappaa itseni. Tarinaa voisi jatkaa vaikka kuinka.
Heikko hermorakenne. Syytän sitä. Se on synnynnäistä, etten vaan kestänyt. Moni on käynyt läpi pahempaa. Mulla on helposti särkyvä pää.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä luovuta. Toipuminen on mahdollista mutta hidasta. Olet oikealla tiellä kun yrität päästä alkosta eroon. Terapiasta varmasti hyötyisit edelleen paljon. Asenteesi on tosi hyvä kun et odota liikoja. Lämpimiä ajatuksia sinulle!
Kiitos ystävällisistä sanoista. :) Olen oppinut arvostamaan pieniä asioita. Käyn usein katsomassa sorsia, koska musta vaan tuntuu paremmalta kun menen sinne rantaan. Teen kaikkea outoa ja pientä. Suosittelen, kun tulee huono aika. Kaikille tulee kriisejä, jolloin sellaiset keinot ovat tarpeen. Kolme lähisukulaista on kuollut vuoden sisään. Näitä keinoja on tarvinneet muutkin.
Tapaan välillä sosiaalityöntekijää. Ehkä voisin taas ottaa asian puheeksi. Viimeksi ajattelin vielä, että jos kuvainnollisesti vain juoksen lujaa, pääsen menneitä pakoon. Hän ehdotti traumaterapiaa, mutta siinä ajattelin, ettei ole varaa. Ehkä ei olekaan, mutta voihan sitä tutkia.
Ap
Hyvältä kuulostaa tuo traumaterapia! Selvittele onko sitä mahdollista saada kelan korvaamaana. Ja tuo sorsia katsomassa käyminen kuulostaa myös hyvältä. Rentouttavalta. Luonnossa on valtavasti parantavaa voimaa mikä kannattaa hyödyntää. Tekee hyvää ihan jokaiselle! Joku nauttii metsässä kävelystä, joku luonnon niittyllä kukkien keräämisestä, joku kallioilla kiipeilystä, joku soutelusta järvellä. Minulle paras tapa nollata ajatuksia on istuskella litteillä rantakallioilla avomerelle katsellen. Elämässä on paljon hyvää. Traumasi ja menneet kokemukset ovat olemassa mutta tulevaisuus on kirjoittamaton luku elämässäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, kirjoitat kauniisti! Etkä tosiaan ole yksin. En juo koska kroppani ei kestä, mutta pakenen rauhoittaviin ja ruoan kanssa pelleilyyn. Itsetuntoni on ollut jo pitkään jätehuoltolaitoksella. Vuosi sitten aloitin vasta terapian, ja tämä terapeutti oli hoitosuhteissani ensimmäinen, joka kunnolla nosti esiin traumataustani sekä sen vaikutukset nykyiseen elämääni. Sitä ennen ajattelin lähinnä olevani muuten vain epäonnistunut, sairaslomalla ja siitä kuntoutustuella makaava luuseri, joka ei koskaan tule pääsemään esim. yliopistoon. Kun näitä asioita menneisyydestä alettiin käydä läpi poistui samalla itsetuhoisuudelta se pahin terä ja tuntui kuin olisin saanut selityksiä asioihin, joista pitkään syytin vain omaa persoonaani. Siihen syyllistyn kyllä edelleen, että kaikki maailmassa ja henkilökohtaisessa elämässä on minun syytäni.
Minua on auttanut paljon asioista lukeminen. Courtoisilla on hyvä kirja Complex Traumasta, joka on edelleen auttanut ymmärtämään miksi ihmissuhteeni ovat järjestäen kaoottisia, miksi monessa asiassa toimin kuin toimin. (Tietenkään en syytä kaikesta itse traumaa, näin disclaimerina).
Mullakin on historiaa rauboittavien ja syömishäiriön kanssa. Laitan tuon kirjan muistiin.
Mäkään en muuten usko, että olisin täysin ok ilman traumoja. Jotkut selviää niistä jutuista paremmin kuin toiset. Joillakin on jotain kytkentöjä päässä, jotka tekevät alttiiksi näille jutuille.
Mä olen opiskellu vuosia yliopistossa. Sinne oli vaikea päästä, ainakin kyseiselle alalle, mutta itse opiskelu vasta vaikeaa olikin. Mun öh...episodien aikana tuskin muistin, missä asun. Melkein valmistuin, mutta sitten en vaan pystynyt ilmestymään paikalle harhojen ja muun takia. Mulle sanottiin, että olen hyvin lahjakas, mutta laiska. Pidin yllä sitä kuvaa. Valehtelin, että olen vain juhlimassa jatkuvasti.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisitko avata vähän, että mitä sulle on tapahtunut? Mistä ne traumat ovat tulleet?
Jos olisin koira, asiantuntija sanoisi, että mulla on heikko hermorakenne. Menen siis herkästi sekaisin, Noh, hyväksikäyttöä lapsena, myrkyllinen uusioperhe. Koulussa kiusattiin, mutten mielestäni oli siitä traumatisoitunut. Koulukiusaajilla ei ollut ikinä oikeaa valtaa toisin kuin vanhemmilla. Lisäksi yksi fyysinen kanssakäyminen riitti siihen, että kukaan ei enää tullut lähelle. Henkinen kiusaaminen oli yhtä tyhjän kanssa. Henki ei ollut vaarassa kuitenkaan. Uskoin, että vanhemmat kasvattaa mua kuin teurassikaa. Uskoin, että mut tapetaan ja syödään. Tosissani. Nukahtaminen oli pelottavin asia ikinä. Kuulin ääniharhoja. Luulin, että kellarissa teurastetaan ihmisiä. Myöhemmin uskoin, että mua vainoaa joku demoni. Paniikissa koitin joskus tappaa itseni. Tarinaa voisi jatkaa vaikka kuinka.
Heikko hermorakenne. Syytän sitä. Se on synnynnäistä, etten vaan kestänyt. Moni on käynyt läpi pahempaa. Mulla on helposti särkyvä pää.
Ap
Et ole sen heikompi kuin muutkaan! Sinulle on vaan tapahtunut paljon pahaa eikä ole ollut aikuista auttamassa vaan olet joutunut pelkäämään niitä aikuisia joiden olisi pitänyt olla turvanasi! Olit lapsi ja henkisesti yksin kaikkien kauheuksien kanssa! Mielesi oli vielä kehittymätön ja kun et saanut sitä tukea ja apua mitä olisit tarvinnut se ei voinutkaan kehittyä normaaliksi. Mielesi kehitti omia tunne ja ajatus mallejaan ja selviytymkskeinoja. Kukaan ei olisi selvinnyt ehjänä asioista joita olet kokenut. Et ole yksin. Traumatisoituneita särkyneitä ihmisiä on paljon. Ihmiset oireilevat eri tavoin ja usein ei näy mitenkään päällepäin se sisäinen vointi. Toivon että saat apua ja opit nauttimaan elämästä. Ehkä jonain päivänä todella voit työksesi auttaa toisia jotka ovat kokeneet pahoja asioita kuten toivoit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaa, mikä se trauma on, josta ap kärsii.
Itselläni oli traumaattinen lapsuus, sillä äitini sairastui skitsofreniaan ja taudin alkuvaiheessa äidin psykoosit olivat aika rajuja ja samaan aikaan isä oli paljon poissa kotoa. Kerran tulin koulusta, ja äiti luuli minua paholaiseksi ja yritti tappaa minut leipäveitsellä.
Elämässäni oli kyllä paljon hyvääkin. Äiti oli sairaudestaan huolimatta lämmin ja rakastava, ja isällekin perhe oli tosi tärkeä. Lisäksi meillä oli vahva mummo, joka auttoi tiukimpina hetkinä - mummo oli tosin vielä työelämässä tuolloin.
Traumaattinen lapsuuteni vaikutti elämässäni moneen osa-alueeseen. Olen onnekseni älykäs, ja pärjäsin koulussa hyvin, joten päätin, että opiskelen itselleni uuden elämän ja lähden tästä perheestäni.
Niin tein. Kolmikymppisenä parin lapsen äitinä jouduin kyllä käymään läpi vanhat traumani. Kävin kaksi vuotta terapiassa ja se auttoi. Sen jälkeen olen pystynyt elämään omaa elämääni traumaattisesta lapsuudesta huolimatta.
Tsemppiä ap! Yritä päästä itsetuhoisesta tavastasi turvautua alkoholiin eroon, sillä se vain pahentaa tilannetta. Elämäsi on arvokas. Kunnioita itseäsi ja omaa elämääsi.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Hienoa, että olet saanut elämäsi raiteilleen. Kuulostat siltä, että olet vahva ihminen. Empaattinen ja hyvin vahva. Se on hienompaa kuin mikään. Kiitos, että kirjoitit.
Heh, musta joku neuropsykiatri kirjoitti aikanaan: "Selvinnyt älykkyytensä avulla". Mietin vain, mitä se nyt sanoisi. Mä lähdin yliopistoon toiselle puolen Suomea, mutta alamäki alkoi kun mustat hahmot rupesivat hyppimään seinillä.
Ap
Oletko kokeillut nvc-pohjaista hetkessä elämistä?
Entä oman mielen tyhjentämistä kaikesta "turhasta"?
Yksinkertaistettuna: ei ole olemassa menneisyyttä, ei ole olemassa tulevaisuutta, meillä on vain tämä hetki.
"Kävelen tällä kauniilla kadulla, nyt siirrän oikeaa jalkaa, nyt vasenta jalkaa, oikealla näen punaisen auton, sireeni tuoksuu nenääni, aurinko paistaa vasemmalta, kuulen jonkun linnun laulavan jossain".
Hetki kerrallaan eteenpäin, auttaa vaikeimmilla hetkillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä luovuta. Toipuminen on mahdollista mutta hidasta. Olet oikealla tiellä kun yrität päästä alkosta eroon. Terapiasta varmasti hyötyisit edelleen paljon. Asenteesi on tosi hyvä kun et odota liikoja. Lämpimiä ajatuksia sinulle!
Kiitos ystävällisistä sanoista. :) Olen oppinut arvostamaan pieniä asioita. Käyn usein katsomassa sorsia, koska musta vaan tuntuu paremmalta kun menen sinne rantaan. Teen kaikkea outoa ja pientä. Suosittelen, kun tulee huono aika. Kaikille tulee kriisejä, jolloin sellaiset keinot ovat tarpeen. Kolme lähisukulaista on kuollut vuoden sisään. Näitä keinoja on tarvinneet muutkin.
Tapaan välillä sosiaalityöntekijää. Ehkä voisin taas ottaa asian puheeksi. Viimeksi ajattelin vielä, että jos kuvainnollisesti vain juoksen lujaa, pääsen menneitä pakoon. Hän ehdotti traumaterapiaa, mutta siinä ajattelin, ettei ole varaa. Ehkä ei olekaan, mutta voihan sitä tutkia.
Ap
Hyvältä kuulostaa tuo traumaterapia! Selvittele onko sitä mahdollista saada kelan korvaamaana. Ja tuo sorsia katsomassa käyminen kuulostaa myös hyvältä. Rentouttavalta. Luonnossa on valtavasti parantavaa voimaa mikä kannattaa hyödyntää. Tekee hyvää ihan jokaiselle! Joku nauttii metsässä kävelystä, joku luonnon niittyllä kukkien keräämisestä, joku kallioilla kiipeilystä, joku soutelusta järvellä. Minulle paras tapa nollata ajatuksia on istuskella litteillä rantakallioilla avomerelle katsellen. Elämässä on paljon hyvää. Traumasi ja menneet kokemukset ovat olemassa mutta tulevaisuus on kirjoittamaton luku elämässäsi.
Ilman Kelan korvausta terapia olisi vaikeaa. Mutta aina voi yrittää. Aikanaan kun pyrin yliopistoon alle 5% hakijoista pääsi sisään. Mä pääsin. Se ihme tapahtui, vaikka pääsykokeessa jokainen näytti mua paremmalta. Jouduin pitämään korvatulppia ulkona, tai en vaan voinut mennä. Sellainenkin ihme tapahtui. Ehk saan itseni terapiaankin köyhänä.
Luonto todella parantaa. Joskus vain pakkaan rinkan ja lähden ulos yöksi. Parasta oli, kun oli vielä talvimakuupussi. Kerään yrttiteeaineksia (parasta teetä ikinä!) ja jos pääsen kunnolla kauas ihmisistä, nukun paremmin kuin missään. Ja rantakalliothan ovat parhaita...
Koitan ajatella sitä, miten rakennan jatkuvasti tulevaisuuttani. En vain näe mitään oikein, mutta koitan ajatella, että elämää voi elää monella tavalla. Joskus mietin, että haluaisin olla eräopas, mutta rahaahan se vaatisi. Jos kuitenkin olisin ja voisin tehdä, mitä haluan, veisin päihderiippuvaisia metsään parantumaan.
Ap
EMDR auttoi minua, oli ainoa terapiamuoto joka auttoi traumojen käsittelyssä. Ja kaikkien lääkkeiden lopetus, mukaanlukien alkoholi jolla "lääkitset" itseäsi.
Voi parantua, voit tulla vielä todella vahvaksi ja saada hyvän elämän! Omasta kokemuksesta sanon tämän. Olen käynyt hirveyksiä läpi ja ne ovat tehneet minusta sen mikä olen yhtä lailla kuin hyvät asiat. Kaikesta voi rakentaa jotain. Käsiteltyjen traumojen myötä olen herkempi, empaattisempi ja kiitollisempi ihminen. Usko omaan voimaasi, mutta tiedosta myös heikkoutesi ja käsittele asioita omien voimavarojesi rajoissa.
Vierailija kirjoitti:
Oletko kokeillut nvc-pohjaista hetkessä elämistä?
Entä oman mielen tyhjentämistä kaikesta "turhasta"?Yksinkertaistettuna: ei ole olemassa menneisyyttä, ei ole olemassa tulevaisuutta, meillä on vain tämä hetki.
"Kävelen tällä kauniilla kadulla, nyt siirrän oikeaa jalkaa, nyt vasenta jalkaa, oikealla näen punaisen auton, sireeni tuoksuu nenääni, aurinko paistaa vasemmalta, kuulen jonkun linnun laulavan jossain".Hetki kerrallaan eteenpäin, auttaa vaikeimmilla hetkillä.
Ethän voisi ajatella noitakaan ajatuksia tai tietää vaikka väriä "punainen" ilman menneisyyttä, etkä kävellä jaloilla joilla ei ole ennen kävelty. Ihminen on luonnostaan ja välttämättä sellainen, että elää vähän sekä menneessä, tulevassa että tässä hetkessä. Minusta "ei ole kuin tämä hetki" on sekä epätotta että eskapismia.
Olisiko meitä olemassakaan ilman menneisyyttä? Ei.
Olet varmasti oikeassa eskapismissa ja epätodessa, ehkä.
Mutta ajatus perustuukin hetkessä elämiseen, ei siihen, että eletään menneessä, mietitään asioita, jotka ovat jo tapahtuneet, ja joille ei mitään voi. Tottakai ne asiat täytyy käsitellä. Mutta siitäkin on hyvä pitää taukoa,
etteivät ne ole ajatuksissa liikaa.
Nostan tämän kerran. Anteeksi tästä. Ehkä joku osaisi kuitenkin kertoa jotain hyödyllistä.
Ap