Mikä aidoissa ihmisissä on parempaa kuin teennäisissä?

Se, ettei tarvitse arvailla, mitä heidän käytöksensä ja puheensa takana on. Teennäisyys nyt vaan on usein sellaista ärsyttävää lässytystä, tekohymyä, kuorta, jonka läpi ei pääse. Kiteytän tähän: Teennäisyys on laskelmoivaa käytöstä.

Saa tietää heti että ajattelevat lihavaksi ja tyhmäksi.

Aitous?

Aidon ihmisen kanssa ei tarvitse miettiä mitä hän oikeasti tarkoitti

Minua on usein kutsuttu aidoksi, ja vastaankin omasta näkökulmastani. Säästyy ihan hirveästi energiaa oikeasti kivoihin ja merkittäviin asioihin. En myöskään hukkaa toisten aikaa ja energiaa.

Minua aina kehutaan "aidoksi". 

Tosiasiassa olen sosiaalinen kyky, joka osaa asettaa sanat nopeasti tilanteen mukaan. En totisesti ole tunteitteni vietävissä. Käyttäydyn vain sulavasti ja teen miellyttävän vaikutelman. Suorapuheisuus on sekunnin murto-osassa harkittua. Mikä kannattaa missäkin tapauksessa. 

Mutta ehkä se on "aitoa" minua? Mikä itse asiassa on aitoa? 

Mietin välillä sitä, kun jossain lehden jutussa tai keskustelupalstalla puhutaan siitä, kuinka joku "näytti todellisen itsensä".

Yleensä puhutaan samassa yhteydessä negatiivisia asioita. Aivan kuin negatiivisuus olisi todellista, mutta esim. onnellisuus ja iloisuus, muiden auttaminen olisi teeskentelyä. Se voi joskus olla sellaista toki, mutta hyvälläkin ihmisellä voi tulla mitta täyteen. Hyvä ihminen voi myös olla huonolla tuulella tai tehdä virheitä. Nyt tässä vaiheessa hän onkin "paljastanut todellisen minänsä", ja ollut jonkun toisen ihmisen tulkinnan mukainen negatiivinen kokonaisuus salaisesti koko ajan.

Onko aitous sitä, että muut voivat tulkita/luulla ettei hlöllä ole lainkaan tunteiden sääntelyä?

Vierailija kirjoitti:

Saa tietää heti että ajattelevat lihavaksi ja tyhmäksi.

WTF? Miten tuo lauseesi liittyy tähän aiheeseen mitenkään?

Outo kysymys. Teennäisyydessä ei ole mitään sisältöä. Tyhjän saa pyytämättäkin.

Teennäisyys voi olla myös sitä, että sosiaalinen rooli on hakusessa, ei siis aina laskelmoitua. Joskus se on ihan hellyyttävää. Riippuu miten teennäisyys ilmenee ja mistä se johtuu.

Mikä on aitoutta ja mikä teennäisyyttä? Siinäpä se iso kysymys. Minusta sellaista on todella vaikea määrittää. Ihan jokainen meistä on eri tilanteissa vähän erilainen, JOS on sosiaalisesti taitava. Se on jopa täysin suotavaa, että et kälätä omia asioitasi kovaan ääneen tai kiroile mummojen kirkkokahveilla. Toisaalta kaveriporukassa oluella voi puhua rempseämmin ja kovin hiljaista ja kohteliasta vähän vieroksuttaisiin.

Tuo nyt vaan esimerkkinä, ei kannata takertua liikaa noihin. Meillä on rooleja, ja se kuuluu asiaan. Sopeudumme seuran ja tilanteen mukaan.

Kai ainakin selkeä valehtelu ja asioiden esittäminen epätodellisessa valossa on teeskentelyä.

Ja kuten joku jo sanoikin, niin sellaiseen on vaikea suhtautua, koska joutuu koko ajan miettimään, mitä tuo todellisuudessa tarkoitti ja mikä tuossa on totta. Vie energiaa ja "ilmatilaa".

Kyllähän aito ja teeskentelemätön ihminen on paljon kiinnostavampi kuin ympäripyöreitä latteuksia lateleva teeskentelijä. Ihmiseen, jossa on tarttumapintaa, on helppo ihastua. Väkinäinen teflonpinta on vastenmielistä.

Minusta taisi joku tokaista kerran, "en kestä ton teeskentelyä", mutta kyseessä oli suht tuntematon ihminen, jolle sosiaalinen fobiani ei auennut ulkopuolelta.

Vierailija kirjoitti:

Se, ettei tarvitse arvailla, mitä heidän käytöksensä ja puheensa takana on. Teennäisyys nyt vaan on usein sellaista ärsyttävää lässytystä, tekohymyä, kuorta, jonka läpi ei pääse. Kiteytän tähän: Teennäisyys on laskelmoivaa käytöstä.

Ei välttämättä laskelmoivaa. Kuulostaa siltä, miten puolituttuihin, joita ei ole tarkoituskaan päästää pinnan alle suhtaudutaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän aito ja teeskentelemätön ihminen on paljon kiinnostavampi kuin ympäripyöreitä latteuksia lateleva teeskentelijä. Ihmiseen, jossa on tarttumapintaa, on helppo ihastua. Väkinäinen teflonpinta on vastenmielistä.

Haluaako kaikki välttämättä et sä ihastut heihin?

Läheiset sanoo aidoksi, puolitutut teennäiseksi.

±0 kirjoitti:

Mietin välillä sitä, kun jossain lehden jutussa tai keskustelupalstalla puhutaan siitä, kuinka joku "näytti todellisen itsensä".

Yleensä puhutaan samassa yhteydessä negatiivisia asioita. Aivan kuin negatiivisuus olisi todellista, mutta esim. onnellisuus ja iloisuus, muiden auttaminen olisi teeskentelyä. Se voi joskus olla sellaista toki, mutta hyvälläkin ihmisellä voi tulla mitta täyteen. Hyvä ihminen voi myös olla huonolla tuulella tai tehdä virheitä. Nyt tässä vaiheessa hän onkin "paljastanut todellisen minänsä", ja ollut jonkun toisen ihmisen tulkinnan mukainen negatiivinen kokonaisuus salaisesti koko ajan.

Onko aitous sitä, että muut voivat tulkita/luulla ettei hlöllä ole lainkaan tunteiden sääntelyä?

Yleensä joko teeskennellään iloista tai yritetään olla hillittyjä, joten kun joku tekee jotain negatiivista, hän tosiaan "paljastaa itsensä". Eihän hänellä ole silloin mitään motiivia teeskennellä tuota reaktiotaan. Toki onnellisuus ja iloisuuskin voi olla aitoa, mutta koska maailma on täynnä tekohymyilijöitä, niin se voi olla feikkiäkin.