Asuitteko lähellä isovanhempia kun saitte perheenlisäystä?

650km, 1,5km ka 23km.

650 on kondiksessa vieläkin, harvoin nähdään välimatkan vuoksi.

23 oli jo tuolloin hoitokodissa mt-ongelmien vuoksi.

1,5 sairastui dementiaan lapsen ollessa alle kaksi vuotias. Lapsen ollessa 3v mulla oli muksu, työ ja liikkuvainen muistamaton vaippamummo hanskattavana yhtä aikaa, onneksi siltä meni liikuntakyky ennenkuin eksyi mihinkään.

Ei asuttu. Lupasivat kyllä muuttaa lähelle meitä, mutta jänistivät. Luulimme ,että tulevat ja järjestävät lapsille oikean mummolan.

Isovanhemmista tuli oikeita kiusankappaleita, jotka kärräsivät meille ilman lupaa turhaa tavaraa, joka heidän näkemyksensä mukaan korvasi sitä poissa oloa, mutta aiheutti meille vain lisävaivaa. Meille tullessaan he rasittivat lapsiperheemme arkea entistä enemmän, koska jäivät pitkäksi aikaa kotiimme ja eivät koskaan oppineet noudattamaan sääntöjämme. Heidän suhteensa lapsiimme jäi pintapuoliseksi, vieraaksi ja etäiseksi. Isovanhemmista tuli lapsellisia. He suuttuivat herkästi. Ulkopuolisille he antoivat aina kuvan, että ovat osallistuvia isovanhempia. He yrittivät päättää kaikesta, mutta eivät onnistuneet siinä. Nyt he kehuskelevat jo siitä miten hyvin lapsemme menestyvät.

Tämä varoituksena, että parempi on jos lapsilla on oikea mummola erikseen eikä isovanhempia, jotka yrittävät tehdä kodistanne mummolan!

Samassa kaupungissa. Kovasti oli apua ja iloa.

Asuimme ja asumme 300 km päässä. Itse hoidimme lapsemme, eli myös isä hoiti aktiivisesti lasta.

Kävimme noin kerran 1-2 kuukauden välein vanhemillani, jolloin hoitivat lasta sen muutaman tunnin ajan kun me miehen kanssa kävimme ostoksilla tai jossain konsertissa. Tuokin toki paljon enemmän kuin ei ollenkaan apua. Lapsen sairastessa olimme miehen kanssa vuorotellen töistä pois. Lapsi meni päivähoitoon pph:lle 2 vuoden iässä. Olin kotona 1v8kk ja mies siihen päälle 5 kk vuorotteluvapaalla.

Lähin isovanhempi asuu 200km päässä ja miut vieläkin kauempana. Olin asennoitunut jo etukäteen lapsen syntyessä siihen, että itse siitä lapsesta huolehdin. En luottanut missään vaiheessa "tukiverkkoihin". Välillä on ollut rankkaa juurikin siksi, että tuntui niin yksinäiseltä etenkin vauvavuonna isän tehdessä silloin paljon töitä, mutta kyllä sekin helpotti ajan kanssa.

Lähimmät isovanhemmat meillä 4 h ajomatkan päässä. Toiset kauempana. Kerran vuodessa molempien vanhemmat tulevat käymään ja hoitamaan lapsia meille. Silloin mennään yöksi hotelliin tai kylpylään tms. Eli kahdet treffit meillä vuodessa.

Tietysti kyläillään myös isovanhemmilla noin kerran tai kaksi vuodessa. Silloin saatetaan päästä saunaan kaksin tms. ja toki he leikkivät lasten kanssa.

Ihan ok näin minusta.

Molemmat lapsemme menivät päiväkotiin ollessaan reilut 1,5 vuotta.

Samassa talossa asuivat. Niinpä minulla oli vastasyntynyt ja 2 vanhusta vastuullani ihan niin kuin vanhaan hyvään aikaan oli tapana. Onneksi ukki ja mummi oli molemmat täyspäisiä, vaikka liikkuminen oli ongelmallista, mutta ei heistä mitään hoitoapua ollut enkä sitä odottanutkaan.

Samassa ja naapurikaupungissa ja kieltämättä on ollut suunnattomasti iloa ja apua. Kun seuraa kavereita joilla isovanhemmat asuvat kaukana niin monien on vaikea saada hoitoapua ilman isoja järjestelyjä. Joillain on tosin sitten sisarukset lähellä, tai kaverien kanssa hoitojärjestelyjä.

850km ja 600km. Kaikki olivat jo lasten syntyessä sen verran huonossa kunnossa, ettei heistä olisi ollut apua vaikka olisivat asuneet seinän takana. Molemmat mummot kuolivat lastemme ollessa alle kouluikäisiä. Ukit kuolivat pari vuotta sitten.

Itse järjestimme hoidot ainoana apuna kunnallinen päiväkoti. Nyt nuorinkin jo 17v, joten ei enää hoitohuolia ollut pitkään aikaan.

Kolme asuu n. tunnin, yksi kahden ajomatkan päässä. Minun äitini kävisi varmasti useamminkin, jos vaan pyydettäisiin, isäni ei todellakaan ole mikään hyvä lasten kanssa, eikä minuakaan koskaan hoitanut aikoinaan, joten ei hoida meidänkään lapsiamme. Miehen vanhemmat taas ovat jo niin iäkkäitä, ja ovat jo miehen lapsuudessa omanneet sen verran mielenkiintoisen lapsenkasvatustyylin, että olen ihan tyytyväinen, kun eivät ole edes halunneet meitä auttaa. Ja emme apua kaipaakaan, olemme ihan kykeneviä huolehtimaan itse lapsistamme, emmehän muuten olisi niitä hankkineetkaan. Lastenhoitoapua saa tarvittaessa joko palkattuna, tai ystävistämme, jotka ovat hoitamaan tarjoutuneet.

Molemmat mummot asuivat ihan kävelymatkan päässä. Lapset olemme hoitaneet silti omasta halusta itse. Toki lapset olivat pari kertaa vuodessa hoidossa mummoloissa. Ja oli helppo käydä kylässä puolin ja toisin ja syödä yhdessä juhlapäivinä. Saimme kuitenkin viettää omaa perhe-elämää ihan rauhassa.

Nyt nuorin lapsista on jo 16v. Minun äitini on jo kuollut ja miehen äiti on muistisairas ja asuu hoitokodissa. 

Kiitos jo tähän mennessä vastanneilta. Mielikuvani ovat siis ilmeisesti aikalailla totuudenmukaiset- ilman isovanhempia ympärillä pärjää kyllä, mutta ihana apu he ovat lähellä ollessaan. Pitää todenteolla harkita asiaa. Kuitenkin toivon, että isovanhempien sekä lapsen/lapsien välit tulevat olemaan läheiset ja lämpimät. Oma suhde vanhempiini on erittäin läheinen, äiti on yksi parhaista ystävistäni. 

Asiaa ei helpota mieheni reissutyö, on monesti viikot kokonaan pois ja vain viikonloput kotona. Olisin siis oikeasti aika yksin, asumme molemmille uudessa kaupungissa, eikä ystäväverkostokaan ole kovin suuri. Myöskään muuta sukua ei ympärillä alle 100 kilometrin etäisyydellä asu. 

En epäile, etteikö nykyistenkin asumisjärjestelyje kanssa pärjättäisi, mutta pitää todeta, että olisi se samassa kaupungissa läheisten ihmisten kanssa asuminen kuitenkin mukavampaa.

Ap

2tuntia molemmille. Itse hoidettiin kaikki 4 lasta. Äitini aina puhui, josko tulisi auttamaan, mutta eipä juuri ollut tällä. Esim. Lasten sairastaessa (onneksi harvoin) olimme vanhemmat vuorotellen poissa töistä. Mies enemmän. Miehen äiti tarvitsee jo apua itsekin, ei voisi kuvitella mitään sieltä päin. Appi kuoli muutama vuosi sitten. Oma apu paras apu.

8 lisää, että vaikka meillä on hoitoapua tarjolla niin emme ole hirveästi halunneet pitää lapsia hoidossa kun olivat ihan pieniä, ja meillä on toiminut todella hyvin vuorottelu miehen kanssa oman ajan suhteen. Mutta kahdenkeskistä aikaa ei saa muuten kuin hankkimalla ulkopuolisen hoitajan. Toisaalta kaukanakin asuvien isovanhempien kanssa voi varmaan järjestää muutaman päivän vuodessa.

Tarkennan vielä, ettei itselleni missään nimessä tärkeintä ole hoitoapu. Vaan se turvallisuuden tunne, joka tulee siitä, että hyvin rakkaat ja läheiset ihmiset olisivat nopeasti tavoitettavissa. Ja että viikonloppuisin voisi mennä käymään, ilman erityistä suunnittelua ja monen tunnin autossa istumisia.

Ap

Molempiin mummoloihin oli matkaa 200km. Yhden kerran jouduin soittamaan äitini apuun, koska jouduin nuorimman kanssa useammaksi päiväksi sairaalaan ja mies oli toisella puolella maailmaa työmatkalla. Muuten ollaan pärjätty ihan keskenään. Välillä on ollut selviämistä, kun itse olet kovasti kuumeessa, mies työmatkoilla, jääkaappi tyhjä ja kolme alle kouluikäistä hyppii pitkin seiniä. No, buranalla siitäkin on selvitty. 

Olisi ihanaa jos olisi hyvät välit isovanhempiin ja he asuisivat lähellä. Juuri se tunne, että yksin pitää selvitä ihan kaikesta on raskasta. Mies oli 2/3 arjesta poissa (työn vuoksi), yhdellä lapsella välillä vaikeaksi yltynyt perussairaus ja  useampi lapsi on sellainen kombo, että sen hoitaminen vaatii välillä aika paljon venymistä. Minä olin aina se vanhempi, joka vanhempainiltoihin joutui ottamaan lapset mukaan (muuten en olisi päässyt). Olisi ollut valtava helpotus, jos joskus olisi voinut kysyä muutamaksi tunniksi hoitoapua. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos jo tähän mennessä vastanneilta. Mielikuvani ovat siis ilmeisesti aikalailla totuudenmukaiset- ilman isovanhempia ympärillä pärjää kyllä, mutta ihana apu he ovat lähellä ollessaan. Pitää todenteolla harkita asiaa. Kuitenkin toivon, että isovanhempien sekä lapsen/lapsien välit tulevat olemaan läheiset ja lämpimät. Oma suhde vanhempiini on erittäin läheinen, äiti on yksi parhaista ystävistäni. 

Asiaa ei helpota mieheni reissutyö, on monesti viikot kokonaan pois ja vain viikonloput kotona. Olisin siis oikeasti aika yksin, asumme molemmille uudessa kaupungissa, eikä ystäväverkostokaan ole kovin suuri. Myöskään muuta sukua ei ympärillä alle 100 kilometrin etäisyydellä asu. 

En epäile, etteikö nykyistenkin asumisjärjestelyje kanssa pärjättäisi, mutta pitää todeta, että olisi se samassa kaupungissa läheisten ihmisten kanssa asuminen kuitenkin mukavampaa.

Ap

Minä järkeilin asian siinä vaiheessa, kun ensimmäisestä lapsesta haaveilimme niin, että tilanteet voivat aina muuttua, ja kuka tahansa meistä voi vaikka kuolla milloin tahansa, eli pitää olla tarvittaessa valmis huolehtimaan lapsista vaikka yksin. Kun koin olevani valmis siihen tiesin, että olen valmis äidiksi. Minun mieheni on työssään johtoasemassa, tekee pitkää päivää, työmatkoja ja töitä koneella kotona ja lomallakin, mutta silti iltaisin ja viikonloppuisin viettää mielellään aikaa lastensa kanssa. Minä olen sitten opetellut siihen, että arkena liikun kaikkialla lasten kanssa, niim kauan kuin kotiäitinä olen. Hyvin on onnistunut mm. pankkiasioinnit, shoppailut, kahvittelut ja liikunta, kunhan mukauttaa kaiken tilanteen mukaisesti. Varsinainen parisuhdeaika taas pikkulapsivaiheessa jääkin vähemmälle ja muuttaa muotoaan, voidaan sitten nauttia vaikka rauhallisesta ruokahetkestä kahdestaan, kun koti on kunnossa ja lapset nukkumassa.

Nro 10