Oletteko koskaan olleet niin vihaisia että...

Välillä on lentänyt kahvikuppia seinään, lyöty nyrkillä ties mitä (ei kuitenkaan mitään elollista). Viimemmäksi lennätin kännykkää pitkin mökkipihaa, kun eräs pommitti tekstiviestein, vaikka sähköpostikin on olemassa hömppähommille...

Mulla viha ei ilmene aggressiivisena käytöksenä. Lyyhistyn vaan hitaasti seinää pitkin itkemään kuin jossain elokuvassa. Surullisena olen puolestaan täysin apaattinen. 

Olet varmaan hullu sekopäinen naapurini. Mene jo vihdoin sinne lääkäriin ja pyydä lähete terapiaan.

Olen rikkonutkin.

Heittelin kertostalossa poikaystävän vaatteet ikkunasta.

Vierailija kirjoitti:

Heittelin kertostalossa poikaystävän vaatteet ikkunasta.

Sen jälkeen vasaroin kihlasormuksen littanaksi ja kaadoin hänen tuliaisviinansa viemäriin. Joo heh. Olen ihan normaali.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heittelin kertostalossa poikaystävän vaatteet ikkunasta.

Sen jälkeen vasaroin kihlasormuksen littanaksi ja kaadoin hänen tuliaisviinansa viemäriin. Joo heh. Olen ihan normaali.

Ihana.

Kerran rikoin lasin lavuaariin, ja kerran heiti lapsen puurolautasen keittiön lattialle. Kummankaan tapahtuman aikana EI ollut lapsia paikalla katsomassa, vaan tapahtuivat illalla muiden mentyä nukkumaan, ja minä romahdin kun saan tehdä kaiken yksin, ja paljon muuta stressiä päälle. Kun ottaa huomioon, että olen saanut moiset hermoromahdukset kahdesti kuuden vuoden aikana, voi olla että seuraava tulee ihan pian, jos mennään noin niinkuin kahden vuoden välein. Ja se lasi ja lautanenhan lensi kun tunsin niin suurta vihaa, suuttumusta. Sen jälkeen itku, mille ei tahtonut loppua tulla.

Mieheni heitti lompakkonsa takkaan ja ei saanutkaan sitä enää takasin. Palo kortit ja kaikki.

Vietiin avioerohakemus ja tunnin päästä käytiin perumassa. Yli kymmenen vuotta silti naimisissa.

Vierailija kirjoitti:

Kerran rikoin lasin lavuaariin, ja kerran heiti lapsen puurolautasen keittiön lattialle. Kummankaan tapahtuman aikana EI ollut lapsia paikalla katsomassa, vaan tapahtuivat illalla muiden mentyä nukkumaan, ja minä romahdin kun saan tehdä kaiken yksin, ja paljon muuta stressiä päälle. Kun ottaa huomioon, että olen saanut moiset hermoromahdukset kahdesti kuuden vuoden aikana, voi olla että seuraava tulee ihan pian, jos mennään noin niinkuin kahden vuoden välein. Ja se lasi ja lautanenhan lensi kun tunsin niin suurta vihaa, suuttumusta. Sen jälkeen itku, mille ei tahtonut loppua tulla.

Tää jotenkin kosketti. Samantapaisia fiiliksiä olen kokenut. Mulle on kuitenkin kehittynyt taito olla piittaamatta. En enää tee kaikkea omien hermojeni kustannuksella, vaan menen itsekin nukkumaan kuten toisetkin, jos ei jaksa eikä huvita se ikuinen keittiövuoro. Repsottakoon rauhassa. Ei aina niin siistiä, mutta ainakin astiat säilyy ehjinä, ja mikä tärkeintä, säästyn väsymykseltä ja katkeruudelta.