Lue keskustelun säännöt.
Kasvaako kaikista lapsena paljon sairastaneista itsekkäitä mulkkuja?
11.06.2017 |
Olen 40v elämäni aikana törmännyt neljään tälläiseen prinsessaan, jotka ovat sairauksistaan syöpä, synnynäinen sydänvika, pienen pienenä keskosena syntyminen jne selvinneet vuosien hoidon ja koettelemusten jälkeen.
Noiden vuosien aikana ovat ymmärrettävästi olleet vanhempien hoivan ja huolen kohteena, saaden kaiken, sen viimeisen pullanpalan tai isoimman nallen kaupasta.
Sitten aikuisena oletetaan samaa, työpaikalla kahvihuoneessa otetaan puolet kakusta vaikka seitsemän muuta saa jakaa toisen puolen, eikä edes käy mielessä että on itsekäs ja ahne.
Sisaren kanssa ei voi mennä samaan kuvaan kun sisko pilaa rumuudellaan kuvan, kyseessä on yli 20v sisarukset ja "ruma" sisko väistyy. Viimeisenä oma suru serkun kuolemasta on suurempaa kuin serkun vaimon ja teini-ikäisten lasten.
Voiko tuollainen lapduus tehdä ihmisestä tuollaisen vai onko kyseessä sattuma, joukko sairastuneita pikku-tai isoja m....ja.
Kommentit (11)
Olen tätä pari viikkoa pohdistellut, noiden vaivaannuttavien hautajaisten jälkeen. Ilmeisesti muilla ei ole kokemuksia asiasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai jatkuvan huomion ja huolenpidon kohteena oleminen lapsuuden ajan voi jättää jälkensä joihinkin. En pidä ollenkaan mahdottomana teoriana. Tunsin erään totaalikusipääprinsessan, joka oli neljästä siskoksesta ainoa henkiin jäänyt.
En tunne ketään lapsena paljoa sairastunutta. Ei ole mielipidettä...
Kyllä, ehdottomasti. Teoriasi on oikein.
Oli mulla eräs kaveri lapsena, joka selvisi nipinnapin hengissä onnettomuudesta, ja jota vanhemmat palvoivat ylitsevuotavasti tämän jälkeen, oli vielä perheen kuopus. Hän oli kyllä tottunut saamaan _kaiken_ mitä halusi ja oli myös jo lapsena tosi määrätietoinen ja itsevarma. Kyseessä ei kyllä ollut prinsessa, vaan prinssi.
Tapasin ko. prinssin lyhyesti näin aikuisena, ja täytyy kyllä todeta, että aika narsistiset mulkkuvibat tuli. Joten vahva ehkä teoriallesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni lapsesta asti vammautuneena oleva. mutta muuten kyvykäs, eli normaaliälykäs, joka on tottunut saamaan huomiota osaksi erikoisuudellaan, olettaa sitä vielä vanhempanakin. Hyvänä esimerkkinä lyhytkasvuinen ystäväni, jonka pienuutta kaikkien pitäisi ihailla. Hän ei itse näe olevansa leveäperseinen tappijalka jolla on kummallisen mallinen pää.
Voi hemmetti. Minun kohdallani on sitten kaikki mennyt päin mäntyä. Olen sairastunut viisi vuotiaana, suuri leikkaus, missä olen melkein hyytymään kuollut ja sen jälkeen pitkä kuntoutuminen. Minusta on aina nähnyt, etten ole fyysisesti normaali, mutta en ole koskaan saanut siitä tasoitusta. Normaali luokassa ja kaikki samat kuin muilla. Raskas työ ja seitsemän lasta. Nyt on sitten leikelty ja korjailtu, ja olen uudelleen koulutuksessa. Prinsessaa minusta ei saa tekemälläkään, mutta eipä ole kukaan yökkäriksi vielä moittinut.
Ja edelleenkin ainoa tasoitus oli, ettei tarvinnut kaikkeen liikuntakasvatuksessa nyt osallistua AMK:ssa..siinä ne tasoittelut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän vain yhden syöpää lapsuudessaan sairastaneen aikuisen, hän on ainakin ihan normaali, ei yhtään kuvailemasi kaltainen.
Mutta ainakin maalaisjärjellä kuulostaa kyllä mahdolliselta joissain tapauksissa, että noin kävisi. Vaikka liekö sillä sitten väliä, kunhan selviää, ehkä elämä opettaa vielä...
Ei. Enemmän taitaa vaikuttaa vanhempien suhtautuminen lapseensa. Lapsuuden ystäväni oli vakavasti sairas lapsena. Hän oli jatkuvasti sairaalassa. Vanhemmat eivät kuitenkaan voivotelleet hänen kohtaloansa tai lahjoneet häntä erityisesti. Aikuisena hän on mitä empaattisin ja sydämellisin ihminen.
Itsekkäimmät ihmiset jotka minä tunnen, ovat niitä, joita ei ole lapsena rakastettu ja hoivattu. Vanhemmat ovat enemmänkin pilkanneet ja hylänneet. Harrastuksiin on hekä viety, mutta pääpaino on siinä että pitää voittaa, että vanhemmille on jotain millä yrittää kerskua muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei. Enemmän taitaa vaikuttaa vanhempien suhtautuminen lapseensa. Lapsuuden ystäväni oli vakavasti sairas lapsena. Hän oli jatkuvasti sairaalassa. Vanhemmat eivät kuitenkaan voivotelleet hänen kohtaloansa tai lahjoneet häntä erityisesti. Aikuisena hän on mitä empaattisin ja sydämellisin ihminen.
Itsekkäimmät ihmiset jotka minä tunnen, ovat niitä, joita ei ole lapsena rakastettu ja hoivattu. Vanhemmat ovat enemmänkin pilkanneet ja hylänneet. Harrastuksiin on hekä viety, mutta pääpaino on siinä että pitää voittaa, että vanhemmille on jotain millä yrittää kerskua muille.
Tämä oli hyvin kirjoitettu.
Yhden alapeukun mukaan siis ei?