Lue keskustelun säännöt.
Appiukon syöpä on levinnyt eikä aikaa taida olla enää paljoa
06.06.2017 |
Enkä tiedä miten tukisin miestäni kun hänen isänsä kuolee? mies on todella läheinen isänsä kanssa, käy kotonaan monta kertaa viikossa, soittelee useamman kerran päivässä isälleen. On ollut aina todella läheinen. Luhistui aivan totaalisesti kun isänsä sai syöpä diagnoosin. Meni pitkän aikaa ennen kuin elämä jotenkin jatkui. Miten siis tuen jos pahin tapahtuu?
Kommentit (19)
Älä tue lainkaan. Miksi et anna hänen edes surra suruaan rauhassa? Tukeminen vain pitkittää tuskaa, koska se saa miettimään asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni ei todellakaan jaksanut ajatella kammariasioita, kun hänen isänsä kuoli.
Tuet parhaiten, jos kuuntelet, mitä hän puhuu ja annan hänelle mahdollisuuden avautua. Lisäksi tarjoat haleja. Myös käytännön hommissa kannattaa tarjota apua. (Hautajaisjärjestelyt, omaisuusasioiden järjestely, kuten tavaroiden poisheitto yms, jos miehesi niin haluaa.)
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ei todellakaan jaksanut ajatella kammariasioita, kun hänen isänsä kuoli.
Tuet parhaiten, jos kuuntelet, mitä hän puhuu ja annan hänelle mahdollisuuden avautua. Lisäksi tarjoat haleja. Myös käytännön hommissa kannattaa tarjota apua. (Hautajaisjärjestelyt, omaisuusasioiden järjestely, kuten tavaroiden poisheitto yms, jos miehesi niin haluaa.)
Tietysti autan parhaani mukaan. Mieheni on vain sellainen tuppisuu ettei juuri avaudu asioistaan.
Vierailija kirjoitti:
jätä se sika
Jätä tää palsta! Toi on NIIN vanha typerä sanonta kuin olla voi. Että kehtaatkin loukata ihmisiä noin sanomalla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surusta kannattaa opiskella perusasioita. Silloin toista ymmärtää ehkä edes vähän paremmin. Suru vie tosi paljon voimia. Surutyö kuvaa sitä paremmin kuin voisi arvatakaan.
Anna hänelle aikaa, ymmärrä se surun tuoma väsymys. Kuuntele. Älä yritä ottaa surua pois tai helpottaa sitä, se vaatii aikansa, etkä sinä voi sille mitään. Olet läsnä vaan.
Ja pidä huoli myös itsestäsi. Surevan vierellä kulkeminenkaan ei ole helppo tehtävä.
Vierailija kirjoitti:
Surusta kannattaa opiskella perusasioita. Silloin toista ymmärtää ehkä edes vähän paremmin. Suru vie tosi paljon voimia. Surutyö kuvaa sitä paremmin kuin voisi arvatakaan.
Anna hänelle aikaa, ymmärrä se surun tuoma väsymys. Kuuntele. Älä yritä ottaa surua pois tai helpottaa sitä, se vaatii aikansa, etkä sinä voi sille mitään. Olet läsnä vaan.
Ja pidä huoli myös itsestäsi. Surevan vierellä kulkeminenkaan ei ole helppo tehtävä.
Se väsymys on tosiaan ihan valtava ja todellinen ja ihan fyysinenkin, ei pelkästään henkinen. Toki siis jotkut pääsevät vähemmällä, mutta toisille voi tosiaan ottaa erittäin koville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ei todellakaan jaksanut ajatella kammariasioita, kun hänen isänsä kuoli.
Tuet parhaiten, jos kuuntelet, mitä hän puhuu ja annan hänelle mahdollisuuden avautua. Lisäksi tarjoat haleja. Myös käytännön hommissa kannattaa tarjota apua. (Hautajaisjärjestelyt, omaisuusasioiden järjestely, kuten tavaroiden poisheitto yms, jos miehesi niin haluaa.)
Tietysti autan parhaani mukaan. Mieheni on vain sellainen tuppisuu ettei juuri avaudu asioistaan.
Tyypillinen suomalainen mies.
Jos itseäni vertaan niin ei mitään suurieleistä vaan arjen pikku huomaavaisuutta. Kysy voitko tehdä jotain ja jos vastaus on eí niin älä ainakaan heti tyrkytä ylenpalttista huomaavaisuutta. Anna hiljentyä.
-
Tämä on tietty meikän henk koht mielipide ja miehesi saataa olla erilainen.
Olet vaan läsnä ja jaksat kuunnella. Ei tarvitse muuta. Hoitele käytännön asioita
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ei todellakaan jaksanut ajatella kammariasioita, kun hänen isänsä kuoli.
Tuet parhaiten, jos kuuntelet, mitä hän puhuu ja annan hänelle mahdollisuuden avautua. Lisäksi tarjoat haleja. Myös käytännön hommissa kannattaa tarjota apua. (Hautajaisjärjestelyt, omaisuusasioiden järjestely, kuten tavaroiden poisheitto yms, jos miehesi niin haluaa.)
Tietysti autan parhaani mukaan. Mieheni on vain sellainen tuppisuu ettei juuri avaudu asioistaan.
Meillä mies sulkeutui täysin kun äitinsä kuoli yllättäen. Itse itkeskelin ja tuin lapsia surussa, mies oli kun kivipatsas. Kuukausi kuoleman jälkeen sanoin miehelle, sun äiti on kuollut ja sä voit surra ja ikävöidä ihan vapaasti mä olen tässä. Ei meinannut miehen itkusta tulla loppua. Sen jälkeen olo helpotti kummasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suuri suru ihmisen käsiteltävänä on erittäin yksilöllistä.
Jos joku sanoo, että toipuminen voi viedä vuodenkin, ei se ihan niin mene. Läheisen, pahimmillaan lapsen tai elinikäisen puolison, kuolemasta jotkut eivät välttämättä toivu ikinä. Voivat tulla toimintakuntoisiksi pian, mutta oireilevat loppuikänsä.
Paras on jatkaa normaalia elämää kuten ennenkin, pysäyttää se hetkeksi kokonaan tarpeen tullen ja olla hiljaisena tukena, ilman neuvoja tai viisaita sanoja, vain läsnä. Jos hän haluaa omaa rauhaa, salli se. Hae kuitenkin elämään mukaan vain läsnäollen, ei vaatien tai pyytäen.
Noin yleensäottaen, joillakin harvoilla ihmisillä elämänhallinta voi tietysti karata hanskasta läheisen menetyksen takia, mutta enpä uskoisi kovin todennäköiseksi kirjoittamasi perusteella. Siinä tapauksessa aktiivisempi puuttuminen voi olla tarpeen. Mutta kaikkein läheisimpänä ihmisenä se voi olla haastavaa, varsinkaan jos yrität välikäsien, kuten tuttavien tai sukulaisten kautta. No, menen jo asioiden edelle.
En tiedä miten yleistä se on, mutta varaudu tähänkin: suurten lopullisesti elämää mullistavien tapahtumien takia se menetyksen kokija voikin haluta jättää jopa ihan koko entisen elämänsä taakseen. Minun rakkaani ei halunnut elää kanssani vastaavan tapahtuman ja hänen oman lapsettomuusdiagnoosinsa jälkeen. Menetin paljon enemmän, kuin vain avioliiton ja appivanhemmat.
Minulle kesti seitsemän yksinäistä vuotta, ennen kuin eräänä kesäpäivänä totesin hiljaa itsekseni, että ehkä tästä elämästä selviän sittenkin ilman rakastani. Koville sekin toteamus otti vaan siitä on jo vuosia. Silti edelleen en osaa olla välillä pirskauttamatta pientä kyyneltä joskus ihan täysin puskasta tulevasta syystä.
Älä hätäänny. Ole läsnä. Kuuntele. Kysy. Älä kerro. Rauhoita arkielämä tarvittaessa, mutta huolehdi sen jatkuvuudesta. En oikein muuta osaa sanoa.
Muista että läheisen kuollessa omaiset saavat syyllisyydentunteita tekemättömistä tai tehdyistä asioista. Sanotuista tai sanomattomista.
Se on normaalia ja kuuluu jokaiseen kuolemantapaukseen.
Jos miehelläsi on ymmärrystä tai tietoa tästä surun "kaavasta", voit muistuttaa häntä siitä, että jokainen tuntee näin läheisensä kuoltua.
Aina tulee tunne että tuli tehtyä liian vähän, sanottua vääriä asioita, käytyä liian harvoin etc. etc.
Kun tämän ymmärtää, ettei ole tunteidensa kanssa yksin, vaan että näin tuntevat kaikki kuolleen omaiset, se jo helpottaa "syyllisyyttä" ja sen kautta, syyllisyyden hälvettyä, surua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni isä kuoli täysin yllättäen vuosi sitten. Olivat tosi läheisiä, päivittäin tekemisissä yhteisen yrityksen vuoksi. Ensimmäiset viikot meni ihan shokissa. Tärkeintä oli se, että palattiin normaaliin arkeen niin pian kuin mahdollista. Arjen rutiinit ja työt piti elämässä kiinni jotenkin. Iltaisin itkettiin sylikkäin. Ensin kaikki muu tuntui merkityksettömältä, oli vain suuri suru joka peitti kaiken alleen. Pikkuhiljaa se on vaihtunut tuskasta haikeaan ikävään ja vähitellen kiitollisuuteen ja hyviin muistoihin. Vaikeita hetkiä tulee vielä ihan varmasti. Mutta menetykset ja suru on yksi osa elämää.
Olen aina ihmetellyt ihmisiä jotka aikuisena itkevät kuolleita läheisiään vuositolkulla.
Kyllähän jo pienenä opitaan että kuolema on läsnä ja kukaan ei ole ikuinen.
On eriskummallista kun länsimaissa ihminen itkee aikuisena kuollutta vanhempaansa. Siis tuliko yllätyksenä?
Ainakin hoidat kodin ja lapset yksin. Autat miestäsi yksinkertaisissa asioissa.
Kun suru on kova niin on sekaisin, kun seinäkello ja vaikea suoriutua yksinkertaisistakin asioista.
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt ihmisiä jotka aikuisena itkevät kuolleita läheisiään vuositolkulla.
Kyllähän jo pienenä opitaan että kuolema on läsnä ja kukaan ei ole ikuinen.
On eriskummallista kun länsimaissa ihminen itkee aikuisena kuollutta vanhempaansa. Siis tuliko yllätyksenä?
Ainahan tälläkin palstalla toitotetaan, miten perinnön saa vasta eläkeläisenä eli joo, tuli yllätyksenä olla 40 v ja orpo. Siinä tuli itkettyä samalla montaakin asiaa kuin vain kuolemaa.
Tajuamalla, että suru ei mene ohi hautajaisiin mennessä vaan ottaa mahdollisesti vuodenkin ja sen jälkeenkin vielä voi olla ikävä.