Yksinäinen olo kun ystävyys suhteet ei kestä

Nytkin perjantai-ilta ja kumpikin lapsi kavereillaan, mies töissä. Katselen netflixistä sarjoja ja mietin että olisipa joku joka kutsua seuraksi. ap

Missä asut? Suurinpiirtein?

Vantaa. ap

Sama homma täällä. Meni vielä vaikeammaksi kuin sairastuin vakavasti, ketään ei enää kiinnosta nähdä eikä tavata. En muuttunut persoonana mitenkään, joten en ymmärrä tätä. Puoliso on vierellä, ja olen siitä ikionnellinen, mutta moni ei käsitä että syvää yksinäisyyttä voi kokea, vaikka olisikin rakastava parisuhde. Ihminen tarvitsee yleensä muutakin sosiaalista piiriä kuin vain yhden ihmisen. Lapsia ei ole ja olen vasta 27v, mutta pysyvästi työkyvytön ja oireideni takia aikalailla kodin vanki. Olisi kiva jos olisi edes juttukavereita, kun mies tekee töissä pitkää päivää ja on usein iltaisin väsynyt.

Olen pahoillani. Itsekin olen huomannut saman, että nyt aikuisiällä on vaikea saada uusia, syvempiä ystävyyssuhteita.

Voisitko tutustua paremmin lastesi kavereiden vanhempiin? Kutsutte vaikka joskus koko perheen teille syömään tms.

Vierailija kirjoitti:

Sama homma täällä. Meni vielä vaikeammaksi kuin sairastuin vakavasti, ketään ei enää kiinnosta nähdä eikä tavata. En muuttunut persoonana mitenkään, joten en ymmärrä tätä. Puoliso on vierellä, ja olen siitä ikionnellinen, mutta moni ei käsitä että syvää yksinäisyyttä voi kokea, vaikka olisikin rakastava parisuhde. Ihminen tarvitsee yleensä muutakin sosiaalista piiriä kuin vain yhden ihmisen. Lapsia ei ole ja olen vasta 27v, mutta pysyvästi työkyvytön ja oireideni takia aikalailla kodin vanki. Olisi kiva jos olisi edes juttukavereita, kun mies tekee töissä pitkää päivää ja on usein iltaisin väsynyt.

Ymmärrän sinua ap. Itse olen yksin ja yksinäinen. Tulen tänne avlle tapaamaan ihmisiä. Tämä lohduttaa minua.

Kun lapset oli pienempiä kutsuttiin synttäreille kavereiden vanhempiakin ja naapureita kävi kylässä asti. Nyt saatetaan puhua pihoilla jos satutaan samaan aikaan mutta ei sen enempää kun ei noista tullut sellaisia vastavuoroisia suhteita että olis säännöllisesti kyläilty. Muilla voi olla paremmat tutut joiden kanssa viettää perjantai-iltoja. Tai olen niin tylsä tyyppi ettei kellään riitä kiinnostus alkua kauempaa. Siihen tulokseen olen tullut. ap

Ei välttämättä ole sinussa se vika. Mä oon myös sellainen, että helposti tutustun joihinkin ihmisiin ja mua pyydetään joskus jonnekin kahville, kävelylle tms. Saattavat pyytää useamminkin. Tiedän, että vastavuoroisuus olisi kaiken a ja o ystävyyssuhteissa ja muutenkin, mutta jokin aika sit vasta oikein tiedostin, että jostain syystä jään silti aina odottaan, että mua pyydetään uudestaan ja uudestaan jonnekin. En kai jotenkin luota itseeni tarpeeksi ja sen yhden kutsun jälkeen en oikein osaa itse kutsua, kun jään ajattelemaan, että jos ei se tykännytkään musta tai olinkohan jotenkin tyhmä yms. ja että se varmaan kutsuisi toisenkin kerran, jos oikeasti tykkäsi nähdä. Sit jos ei kutsuja enää tule, ajatukseni ikäänkuin saa vahvistuksen. Sit tuolloin kerran mulla välähti, että niin joo... Ehkä he saattavat myös luulla olevansa tyhmiä mun mielestä, kun ihmettelevät, kun mä en koskaan kutsu heitä mihinkään... Luulevat, ettei mua kiinnosta?

Ei oo elämä helppoa, ei... :-D

Sit on kyllä pari muuta syytä (sairaus ja oma jaksaminen on vähän heikoissa kantimissa ajoittain), miksi olen vähän erakoitunut myös. Periaatteessa sitä haluaisi ystäviä, mut hävettää, kun ei aina jaksa kaikkea siinä missä muut. Eikä jaksaisi hirveästi selitellä, miksen voi nyt lähteä pyörälenkille tai muuta.

P.s. Oon reilu kolmekymppinen ja myös Vantaalta. Mies ja pieni lapsi löytyy.

Monella on nykyään niin monta rautaa tulessa samaan aikaa, että kaikkeen ei riitä aika. Itekin tasapainoilen eri kavereiden kesken ja yritän syventää suhteita, mutta se vie aikaa ja vaatii vaivannäköä. Aika on jatkuvasti kortilla ja sitten ei vain tule kysyttyä.

Jospa yrität ottaa vielä yhteyttä ja ehdottaa tapaamista kahvin, kävelylenkin, tms. merkeissä? Tietysti jos toine ei ollenkaan vaikuta kiinnostuneelta, sitten kannattaa luovuttaa, mutta realiteetit huomioiden ei kannata parista ekasta kerrasta vielä välittää vaan yrittää uudelleen.

Tuttu tunne. Koen usein olevani se osapuoli, joka pitää yhteyttä yllä, se joka kyselee ulos tekemään jotain tai ihan vaan viestillä kysyn kuulumisia. Moni ystävyys on hiipunut olemattomiin sitten kun en vaan ole enää jaksanut olla se ainut joka pitää sitä yllä...

Itselle käynyt sama juttu. Olen kyllä sopeutunut tähän ihan hyvin, olen yksin viihtyvää tyyppiä. Jos miehellä on omia menoja viihdyn ihan mukavasti yksin. Mutta kyllä musta olisi silti tosi mukavaa jos olisi jotain hyväntahtoisia kavereita muutama joiden kanssa viettää silloin tällöin aikaa ja jutustella tai tehdä jotain kivaa. Nimenomaan hyväntahtoisia. Mutta jotenkin vanhat kaveruudet on kuihtuneet, kai kaikilla on sitten niin kiire tai läheisempiä ystäviä ettei kiinnosta tai jaksa nähdä vielä minuakin sitten. Olen myös antanut näiden vaan olla koska tuntuu aika tympeältä olla aina se joka kyselee ja panostaa. Yksi kaveri on jäänyt kenen kanssa on vastavuoroisempaa mutta häntäkin näen harvoin. Ja huomaan itsessäni että minun alkaa olla vaikeampi ottaa yhteyttä, alkanut pelottaa että käy kuten muiden kavereiden kanssa, että eivät ehkä pidäkään minusta tai jotain.

No nyt kun ei ole ystävyyssuhteitakaan, on sinulla hyvin aikaa osallistua suomen kielen kursseille ja oppia alkeelliset kirjoitustaidot. Tsemiä!

Aaa, joku řetařdì jälleen kerran nostanut ikivanhan ketjun. No, mikäli ap on itse tämä edellä mainittu, eikä edelleenkään osaa kirjoittaa, niin suositukseni pysyy samana kuin edellisessä viestissäni.