Minulla taitaa olla synnytyksen jälkeinen masennus, en ole vain uskaltanut puhua siitä

Puhu asiasta neuvolassa kultaseni😘

Jos on, niin siinä mielessä "hyvä" masennuksen muoto, että on hormonaalista ja pystytään hoitamaan kohtalaisen helposti :) hae apua, tiedät jo itsekin että sitä tarvitset, et voi hyvin!

Meillä tuo tilanne päättyi eroon vauvan ollessa 2 kk.

Mullakin on. En jaksaisi ulkoilla, mutta heti jos menen ulkoilemaan, tunnen onnistuneeni. Siivouksessa sama.

Oletko ajatellut sitä vaihtoehtoa, että sinulla voisi olla kaksisuuntainen mielialahäiriö? Tuo maanisesti lenkkeileminen, siivoaminen, suorittaminen ja jne. viittaisi enemmän siihen, kuin perinteiseen baby bluesiin. 

Oli sitten kyse mistä tahansa, hakisin ehdottomasti jotain apua tilanteeseesi, ennen kuin väsyt lopullisesti.

Miksei uskaltaisi? Neuvola on juuri sitä varten. Äläkä luule, että pitävät sinua jonain outona : heillä on jatkuvasti vastaavia tapauksia! He tietävät, miten toimia. Jos jostain syystä vierastat neuvolaa, voit soittaa mt-toimistoon, tai ihan terveyskeskukseen, tai johonkin auttavaan puhelimeen.

Sanot että miehesi vihaa sinua; mistä tiedät? Ehkä välillänne on vain väärinkäsitysten suma, kun ette ole osanneet puhua? Ehkä miehesi ajattelee, että sinä vihaat häntä? Ja toivoisi vain rakkautta välillenne?

Itselläni on kolme kertaa ollut jonkinlainen synntyksen jälkeinen masennus. Ei aivan niin paha kuin sinulla, mutta alakuloa ja mistään ei saanut iloa. Ja oikeastaan vasta jälkeenpäin tajusin, miten masentunut olin ollut. Tilanteen ollessa päällä yritin vain selvitä. Kun mietin, pitäisikö puhua neuvolassa, tuli vain ajatus että "mitäpä ne siellä tälle pystyvät tekemään". Mutta se on masennuksen tuottama ajatus.

Ja kun yhdellä kertaa sitten menin puhumaan, niin siellä kartoitettiin tehokkaasti millainen apu sopisi, sain kotiapua ja keskusteluapua. Se tehosi. Lopuksi kyselivät vielä, olisinko halunnut lisää keskusteluaikoja tai muuta.

Ei ruvettu ensimmäisenä tuputtamaan lääkkeitä, kuten moni ehkä pelkää. Ei edes puhuttu mistään lääkkeistä koko aikana, vaan muut keinot kokeiltiin ensin. Jos mikään muu ei tehoaisi, niin lääkkeet olisivat varmaan joskus paikallaan.

Eikä yhtään kyseenalaistettu äitiyden taitojani.

Niinä kertoina, kun en hakenut apua, menihän masennus itsestään lopulta ohi (n. lapsen ollessa puolitoistavuotias) mutta ihan turhaan sitä kärsii pitkään jos voi apuakin saada. Älkää nyt ainakaan erotko tai mitään sellaista, sillä tämä on väliaikainen vaihe ja myöhemmin kaikki voi tuntua ihan erilaiselta.

Mieheni vihaa minua, tai siltä se tuntuu, sillä olen haukkunut häntä vaikka miksi sekä käyttäytynyt häntä kohtaan usein kuin 5-vuotias kakara. En haluaisi, että hänellä on kivaa elämässään, jos minullakaan ei ole. Huomaan syytteleväni miestäni ongelmistani ja nyt tuntuu jo liian myöhäiseltä selvittää asioita ja alkaa väittää, etten muka oikeasti tarkoittanut sitä, mitä sanoin. Tuskin hän enää uskoo sitä, kun tarpeeksi usein olen käyttäytynyt kuin pahainen kakara häntä kohtaan.

Tänäänkin olen nukkunut ehkä muutaman tunnin, sillä valvoin yömyöhään (tällä kertaa en edes vauvan vuoksi) itkeskellen ja ajatukset vain kiersivät kehää päässäni. Teki mieli häipyä kokonaan, mutten voisi koskaan tehdä niin lapselleni. Nyt sitten vauvan nukkuessa siivosin jo kämpän pikaisesti, pesen kolmatta koneellista pyykkiä ja mietin samalla, pitäisikö vain nukkua hetki vai tehdä vielä lisää kotitöitä. Kotitöiden tekemisestä saan hurjasti energiaa ja uskoa itseeni, mutta illalla tuntuu siltä kuin kuolisin, enkä jaksaisi kuunnella lapsen itkua yhtään.

Apua pitäisi hakea, mutta joka kerta neuvolassa päädyn todistelemaan sitä, kuinka selviän kyllä ja meillähän menee jo paljon paremmin kuin muutama viikko sitten. Aina sama juttu. Joskus pidättelen jopa itkua terkkarin edessä, mutta silti en saa sanaa suustani, että tarvitsisin ehkä apua. Minun on pitänyt pyytää apua joka kerta ja aina suunnittelen etukäteen, kuinka sen teen, mutta paikan päällä jäädyn ja päädyn vain valehtelemaan. Ap

Printtaa tämä keskustelu paperilla ja anna se terveydenhoitajalle käteen sanomatta mitään. Ja näytä miehellesi myös tämä kirjoitus.

Saisittepa jotain apua siivoukseen ja ruoanlaittoon niin saisit välillä levättyäkin..

Olet avun tarpeessa, se on selvä. Mutta et ole avun tarpeessa pelkästään itsesi takia, vaan myös vauvan, joka kyllä vaistoaa äidin tilanteen. Et ole aito hoitaessasi häntä ja hymynkin joudut pakottamaan huulillesi katsoessasi vauvaasi.

Neuvola on sitä varten, että sieltä saa apua. Baby blues ja synnytyksenjälkeinen masennus on neuvoloiden arkipäivää ja he ohjaavat oikeaan hoitoon.

On tärkeää saada sinut pikaisesti hoidon piiriin, ei pelkästään itsesi, vaan koko perheesi takia. Toimi heti.

Mielestäni tuo printatun paperin antaminen neuvolassa on hyvä ajatus. Tai sitten koitat kertoa miten asiat ovat, juuri niin kun kirjoitit. Itselleni ainakin on jotenkin vaikeaa myöntää että ei mene hyvin, joten jätä se sanomatta. Kun neuvolassa kysytään "miten menee" älä sano hyvin tai huonosti, vaan kuvaile vaikka edellinen vuorokausi. Saattaa olla ihan hyödytön neuvo, mutta itselläni auttaa pääsemään ns. "muurin" yli.

Itsellänikin oli juuri tuollaisia tunteita ensimmäiset 3kk lapsen syntymän jälkeen. Sitten helpotti. Edelleen olen aika ameebana kotona, mutta muuten onnellinen ja rakastunut pieneen poikaamme. Parisuhde menee paremmin, kun olen selittänyt miehelle miksi olen välillä suoraan sanottuna täysi &@*tupää, ja pyytänyt että koittaa nyt vaan jaksaa tätä väliaikaisesti. Tuskin sinäkään olet muuttunut täysin toiseksi ihmiseksi, olet vain hetkellisesti hukassa ja väsynyt.

Voimia!