Haluan vain avautua johonkin henkisestä mielentilastani

Ei hätää, lääkäriaika on kyllä tulossa - mutta sitä odotellessa puran johonkin päällimmäisiä ahdistuksiani. Kiitos, jos joku jaksaa lukea ja vielä kommunikoidakin!

Tiedostan olevani hetkittäin surkea äiti. Ailahtelen, olen impulsiivinen, kärsivällisyyteni on surkeampi kuin kolmevuotiaallani. Olen ääripääihminen, joko erittäin innostunut jostakin, hyvin voimakkaasti hyväntuulinen ja "kupliva", tai sitten olen kireä, ahdistunut, turhautunut, jopa vihainen.

Ahdistun ja ärsyynnyn mielettömän nopeasti ja naurettavan pienistä ärsykkeistä.
Äsken itkeä vollotin, kun olin hävittänyt sähkölaskuni (jonka eräpäivä oli kuukausi sitten...), lupasin ääneen että enää koskaan en siirrä laskuja pois silmistä vaan maksan ne HETI. No jaa, montakohan kertaa olen tämän luvannut - ja yhtä monta kertaa lupauksen pettänyt. Tonkimalla se laskukin sitten löytyi ja vitutus hälveni samantien. Ja hitto, kamala parku omasta mokasta!
Samaa tosin lupailen tiskivuoren kanssa. "Nyt mä kyllä alan tiskaamaan HETI kun tulee tiskiä", joopajoo...

Lapseni on mahtava. Iloinen, oppivainen, fiksu, hauska. Voi kuinka häntä rakastankaan. Koen valtavan huonoa omatuntoa että luonteeni on mitä on, hänkin on ikävä kyllä saanut osansa impulsiivisuudestani (saatan mm. kadottaa hänen hattunsa - ja ihan vastoin tahtoani menetän hermoni siitä asiasta, kiroilen, olen lapsen silmissä pelottava hirviö) ja voi kuinka sitä surenkaan. Lapseni on ehdottomasti suurin syy avun hakemiselleni.

Minulla on paljon toiveita ja suunnitelmia tulevaisuuteen - näen tulevaisuuteni hyvin valoisana. En siis ole masentunut enkä edes väsynyt. Olen vain jotenkin psyykkisesti epästabiili, psykoottinen hullu äkkipikaisuuteni ja impulsiivisuuteni kanssa. No, onneksi impulsiivisuus on myös hyvässä - heittäydyn lapsen riemulla moniin asioihin, innostun nopeasti ja voin olla maksimaalisen onnellinen ja täysillä hetkessä mukana.

Nyt taas vain ahdistaa. Rintaa puristaa, fyysisestikin sattuu. Mietin, miksi olen tällainen, miksi olen täsmälleen samanlainen kuin toinen vanhempani (jota ei enää ole), olenko perinyt häneltä jotain vai oppinut muutamassa vuodessa saman käytöstyylin kuin hän. Päällimmäisenä, kaikesta ahdistuksesta huolimatta, on kuitenkin toivo paremmasta. Avunsaanti, oli se sitten millaista vain, tasapainoisempi elämä, ehkä jokin tapa saada elämänhallinta ojennukseen. Olla parempi äiti.