Miksi kukaan tahtoo lapsia?

Haluan itselleni perheen ja lapsia ympärilleni. Siksi.

 minä en  halua ja olenkin jo reilu 40 vuotias mies 

Vierailija kirjoitti:

Haluan itselleni perheen ja lapsia ympärilleni. Siksi.

Just tällasia syvällisiä ja pohtivia ajatuksia haettiin. Kiitos.

Tyypillinen itsekeskeinen mies, ei osaa ajatella muita ollenkaan. Kunhan itsellä vaan on kivaa niin muiden halut on ihan sama!?!

Kamala aihe

En nyt tiedä, miten syvällisiä perusteluja kaipaat. Lisääntyminen on aika perusjuttu monelle, biologinen kello tikittää, koko elimistö moninaisine hormontoimintoineen on koodattu ohjailemaan meitä siihen suuntaan. Lisääntymättömyys (jos on seksuaalisesti aktiivinen) vaatii vaikka mitä vaivannäköä, niin hanakoita kehomme ovat poikimaan. En ajattele, että olisimme tahdottomia koneita tuuliajolla biologisten käskyjen alaisuudessa, mutta pakkohan se on myöntää, että vuosimiljoonien muotoutuminen meissä vaikuttaa valintoihimme. Ei kai perheen perustamiselle sen syvällisempää syytä olekaan kuin halu jatkaa sukua?

Minä olen päätökseni tehnyt lapseton nainen, joka jonottaa sterilisaatiota, mutta minun on helppo ymmärtää perheen perustamisen tarve. Minullakin se käy mielessä joskus, mutta henkilökohtaiset järkisyyt puoltavat lisääntymättömyyttäni kuusi-nolla.

Ehkä ootan vastauksia siitä, että mitä ihmiset oikein haluaa sillä saavuttaa. Biologia on huono syy, jos ei sitten oikeesti oo niin primitiivisellä tasolla, ettei osaa miettiä asioita. Jos tahtoo perheen ja lapsia niin hienoo, mutta tahtosin kuulla et miksi. Voi aatella, että ehkä me ei kaikki ollakaan yksin tässä maailmassa? Vai koska "niin pitää tehdä". Miten sit adoptiot tai vaikka lemmikkien hankinnat? Miks pitää olla just se omat geenit kantava mukula?

Esim. Intiassa kyse on siitä, että vanhusten elämä on aika kurjaa jos lapset ei elätä. Siellä on tarve lisääntyä, joka sit johtaa kaikkiin muihin ongelmiin. Sivistyneissä maissa voi kuitenkin miettiä itekin, että mitä elämässään haluaa, kun selviytymiskamppailun yli on jo päästy.

No faktahan on se, että jotkut ihmiset haluavat jo lapsesta saakka omia lapsia. Niitä vain haluaa. Haluaa, haluaa, haluaa. Ei siihen tiedosta välttämättä mitään syytä, miksi niin kovasti haluaa.

Myös miehet.

Tuntemani naiset jotka haluaa lapsia haluaa vain toistaa omaa lapsuuttaan.

Koska haluan että omat geenini jatkuvat ja omaisuuteni menee omille lapsilleni.

Se on se normaali ja tavanomainen tapa elää. Useimmat ihmiset eivät pysähdy miettimään asiaa.

Minä olisin mieluummin adoptoinut kuin tehnyt omia lapsia, mutta näin opiskelevalle naimattomalle kolmikymppiselle se prosessi on lähes mahdoton. Rakastan lapsia, mutta en pidä vauvavaiheesta, jossa vuorovaikutus lapsen kanssa on melkein täysin yksisuuntaista. Tein sitten yhden oman lapsen, koska haluan lapsen/ lapsia elämääni. Myöhemmin, jos elämäntilanne sen vain sallii, voisin aivan hyvin adoptoida lapselleni pikkusisaruksen. Minulla syyt lastenhankintaan ovat siis sikäli itsekkäitä, että aidosti nautin heidän seurasta ja pystyn tarjoamaan heille hyvän kodin.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ootan vastauksia siitä, että mitä ihmiset oikein haluaa sillä saavuttaa. Biologia on huono syy, jos ei sitten oikeesti oo niin primitiivisellä tasolla, ettei osaa miettiä asioita. Jos tahtoo perheen ja lapsia niin hienoo, mutta tahtosin kuulla et miksi. Voi aatella, että ehkä me ei kaikki ollakaan yksin tässä maailmassa? Vai koska "niin pitää tehdä". Miten sit adoptiot tai vaikka lemmikkien hankinnat? Miks pitää olla just se omat geenit kantava mukula?

Esim. Intiassa kyse on siitä, että vanhusten elämä on aika kurjaa jos lapset ei elätä. Siellä on tarve lisääntyä, joka sit johtaa kaikkiin muihin ongelmiin. Sivistyneissä maissa voi kuitenkin miettiä itekin, että mitä elämässään haluaa, kun selviytymiskamppailun yli on jo päästy.

Aaaawwww, tämä se vasta olikin diippii shittii, ihan itsekö hokasit?:3

Suorastaan virkistävän erilaista, tällaista pohdintaa ei olekaan ennen kuultu!

(Sarkasmivaroitus ja pahoittelut, oli pakko vähän kiusoitella kun oli niin kliseistä settiä..)

Miksi lapsen saamista pitäisi sen syvällisemmin miettiä?

Toiset haluaa, toiset ei ja toisille on aikalailla ihan sama - tulee jos tulee.

Ei siinä sen kummempaa.

Itse olen aina ollut jonkinlainen äitihahmo.

Olin sitä jo teininä bilettäessä, usein kuulin olevani jotenkin äidillinen.

Olen toiminut jonkinlaisena emona ja kasvattajana niin läheisille lapsille kuin vieraidenkin lapsille, olen kasvattanut hevosia ja koiria, olen omistanut useita erilaisia lemmikkejä - ja myös saanut oman lapsen, se vaan tuli eikä sitä sen kummemmin suunniteltu.

Sellainen mä olen, tällaiseksi synnyin.

Maailmantuskailu on turhaa, kun se ei mihinkään johda kuin korkeintaan pahaan oloon eikä mikään teko maailmaa pelasta (adoptio on itseasiassa eettisesti hieman arvelluttavaa, kannattaa ottaa selvää ennen kuin pitää sitä jonain todella moraalisena valintana, kun seKÄÄN ei ole niin mustavalkoista eikä lapselle absoluuttinen onnela "päästä" toiselle puolelle maailmaa kauas juuriltaan, länsimaiseen "onnelaan").

Paska osuu tuulettimeen ja ehkä kaikki romahtaa, mutta fakta on, että me Suomessa emme sille juurikaan voi.

Kuollaan lopulta kaikki kuitenkin, eikä millään ole mitään merkitystä jos kovin syvälle miettii.

13 jatkaa vielä: Elämässä on paljon muitakin valintoja ja seikkailua vanhemmuuden lisäksi.

Ei se ole mikään joko-tai-tilanne, jos perheelliseksi alkaa.

Elämä on elämää ja sellaista kuin siitä haluaa, lapsilla tai ilman.

Mentaliteettikysymys, sanon ma.

Minun ja puolisoni sekä sukuni elämä jatkuu lapsiemme kautta. Siinä se.

Vaikea kysymys minusta. Vielä 25-vuotiaana olin ehdottomasti sitä mieltä etten ikinä lapsia tule haluamaan ja mies oli vahvasti samaa mieltä. En kokenut itseäni yhtään äitityypiksi, hirvitti kaikesta omasta ajasta luopuminen ja kaikki ne kulut, työkin oli yhtä pätkää vailla varmuutta tulevasta. Sitten aikaa kului lähemmäs 10 vuotta, ostettiin asunto ja remontoitiin se katosta lattiaan, mentiin naimisiin, saatiin vakituiset työt, tehtiin yhdessä kaikkea kivaa. Jossain vaiheessa sitten vaan tuli sellainen olo että mitäs seuraavaksi, onhan tässä jo päässyt vaikka mitä kokeilemaan? Ja pikkuhiljaa se ajatuls lapsesta ei tuntunutkaan täysin vieraalta. Nyt odottelen esikoista syntyväksi hetkellä millä hyvänsä. Mutta jos minun pitäisi perustella todella järkevästi miksi näin pääsi käymään, en osaisi. Se vaan tuntui siltä että lapsen haluaisi ja kokea kaiken mitä se tuo tullessaan. Silläkin riskillä että aina ei tule olemaan kivaa eikä helppoa.