Lue keskustelun säännöt.
Mikä mua vaivaa? Ajattelen kauheuksia
02.04.2017 |
En kestä tätä, ihan järjetön pelko valtaa välillä mielen että joku kidnappaa tai tekee jotain käsittämättömän kamalaa ja väkivaltaista lapsilleni. Jos lapset itkee saatan ajatella että tuolta se näyttäisi kun itkisi äitiä kidnapattuna. Siis hullua! Miten mä pystyn lopettamaan tälläsen ajattelun, ihan äärettömän ahdistavaa oikeasti. Kauhuleffojen katselun olen lopettanut jo ajat sitten, koska olen ihan liian herkkä näkemään niitä.
Kommentit (16)
Mulla ollut samaa. Univelka ainakin pahentaa näitä ajatuksia. Ja mulla on onneksi kumppani jolle uskalsin kertoa ajatuksista ja ei tuominnut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noita kutsutaan pakkoajatuksiksi ja ovat hyvin tavallisia pienten lasten äideillä (8% pienten vauvojen äideistä). Googlaa "intrusive thoughts" tai katso ylläoleva linkki.
En ole halunnut kertoa miehelle tästä, häpeän jotenkin tätä liikaa. Välillä se kyllä ihmettelee miksi mullakin saattaa silmät kostua kun lapset itkee. No kostuuhan ne koska ajattelen tollasta paskaa päässäni vaikken haluaisi. Ap
Äänestä persuja jotta päästään näistä maahantunkeutuvista raiskarikaappareista eroon. Sitten helpottaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mieltä kuin nelonen. Googlaa ocd tai obsessive compulsive disorder. Nuo kuulostaa pakkoajatuksilta ja niitä voi olla erilaisia ja eri aiheisiin liittyviä eri ihmisillä. Joku voi pelätä kuollakseen olevansa homo (hocd) tai pedofiili (pocd), vaikkei todellakaan siis oikeasti ole, vaan pelkää vain olevansa. Joku voi pelätä, ettei oikeasti oikeasti rakasta puolisoaan (rocd eli relationship ocd) tai joku voi pelätä vahingoittavansa omaa lastaan (esim. puukottavan), vaikkei ikimaailmassa voisi oikeasti tehdä sille mitään, koska rakastaa lastaan yli kaiken. Sitten on olemassa myös sinun versio, jossa henkilö pelkää, että lapselle käy jotain pahaa.
Mulla myös tää ocd ja lapsi on 2v. Oon menossa terapiaan. Neuvolan kautta voisit ehkä päästä psykologille ja sitä kautta terapiaan, jos tuntuu, että nämä häiritsee elämää. Ei tarvi hävetä, vaikka kyllähän tätä häpeää. :-)
Nää yleensä kai juontaa jostain omasta menneisyydestä. Onko sulle tapahtunut joskus jotain miksi on tosi kova menettämisen pelko?
Tsemppiä! Tää on tosi perseestä ja kamalaa.
Netistä muuten varmaan löytyy joku hyvä sivu, jossa kerrotaan tästä ja vois ehkä auttaa, jos saisit kerrottua miehellesi ja näyttäisit sen samalla? Vai onko hän minkä luontoinen? Luuletko ettei ymmärtäisi tällaisia?
7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä olet kokenut jotain sellaista edellisessä elämässäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Googlaa Mielenterveystalo, löydät asiallista tietoa pakko-oireista ym.
Mä kärsin pahoista pakkosjatuksista esikoisen synnyttyä. Mulla oli se ehkä pahin versio, että pelkäsin itse sekoavani ja vahingoittavani vauvaani. Näin silmissäni itseni tekemässä kauheuksia. Olin aivan hermoromahduksen partaalla. Kerroin miehelle ja luin netistä pakkoajatuksista. Oikea tieto auttoi - kun ymmärsin mikä mua vaivaa ja että en ole hullu vaan kyseessä on pakkosjatukset, joita voi oppia hallitsemaan. Ja että pakkoajatukset ovat sellaisia, joita ei ikimaailmassa tekisi oikeasti. Kävin pari kertaa psykologilla mutta suurin apu oli se, että opettelun olemaan välittämättä noista. Ja hakeutua mahdollisimman paljon toisten ihmisten seuraan, koska silloin ajatukset eivät nousseet mieleen. Pikkuhiljaa ongelma hellitti ja hävisi. Toista lasta odottaessa pelkäsin saman alkavan taas, mutta ajatukset pysyivät poissa. Joskus niitä saattaa vielä satunnaisesti tulla, mutten enää nykyään jää niitä miettimään ja ne eivät jää ahistamaan. Älä ap huoli, tuolle vaivalle on nimi ja siihen saa apua! Älä anna tuon lannistaa, pakkoajatuksia oppii hallitsemaan ajan kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli ennen myös pahoja pakkoajatuksia. Pelkäsin mm. olevani pedofiili, vaikka en koskaan elämässäni ole kiihottunut lapsesta tai kokenut mitään halua hyväksikäyttää ketään. Parhaiten auttoi seuraava mantra: "Ajatuksia ei voi hallita, tunteita voi." Eli vaikka se ajatus tulisi miten usein mieleen niin se ei haittaa jos siitä ei ahdistu. Nyt jo neljä vuotta mennyt hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli ennen myös pahoja pakkoajatuksia. Pelkäsin mm. olevani pedofiili, vaikka en koskaan elämässäni ole kiihottunut lapsesta tai kokenut mitään halua hyväksikäyttää ketään. Parhaiten auttoi seuraava mantra: "Ajatuksia ei voi hallita, tunteita voi." Eli vaikka se ajatus tulisi miten usein mieleen niin se ei haittaa jos siitä ei ahdistu. Nyt jo neljä vuotta mennyt hyvin.
Tää on mun mielestä varmaan se kaikista kamalin ocd:n muoto, mitä olla voi. Sä olit rohkea, kun kirjoitit siitä. Toivottavasti tää ketju ei häviä, jos on joku yli-innokas mode vuorossa tai joku ääliö ilmianna tätä... Tästä ei moni edes uskalla terapeutille puhua siinä pelossa, jos ne ei ymmärräkään tätä. Nettiinkään ei moni uskalla kirjoittaa tästä. Tieto olisi kuitenkin niin arvokasta, kun tässä tosiaan on kyse vain äärimmäisen kovasta pelosta ja ahdistuksesta. Korostan vielä, että henkilö ei oikeasti ole pedofiili! Itse olen epäillyt, johtuuko oma ocd:ni siitä, että isälläni oli ällöt perverssit jutut, kun olin nuori? Hän ei hyväksikäytättänyt minua kuitenkaan. Äitini alkoi seurustella isäni kanssa ollessaan 14-vuotias ja isäni oli silloin 20. Mulla on sellainenkin ocd, että olen epäillyt isäni olevan pedofiili.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin myös joskus netistä jonkin ketjun (en tiedä, oliko tosi vai keksitty provo), jossa jonkun tytär oli kiukuspäissään halunnut näpäyttää isäänsä ja oli väittänyt äidille isänsä jotenkin kosketelleen sopimattomasti. Mulle tuli siitä ihan kamala olo, kun on kuitenkin paljon tapauksia, jossa oikeasti on hyväksikäyttöä eikä äiti usko. :-( Äidin pitäisi aina uskoa lastansa ja tuo olisi aivan kamala tilanne, jos lapsi oikeasti keksisi tuollaista omasta päästänsä ja mies todella olisi syytön. Mulle tuli kamala pelko, että mitä jos joskus syntyisi tytär ja kävisi joskus noin. Hyi. :-(
Onko muilla ollut tällaisia pelkoja, että pelkää vuoroin isänsä olevan pedofiili, vuoroin "mitä jos mieheni...?"?
14
Itselläni on vähän vastaavaa kokemusta pakkoajatuksista. Itselläni on aina auttanut, kun olen panikoinnin ja ajatusten kieltämisen sijaan kokeillutkin aivan päinvastaista suhtautumistapaa, eli sanonut itselleni päässäni ihan liioitellusti tyyliin "No niin ajatellaanpas tällaista sitten kun kerta jostain tällainen kauhukuva putkahti, paneudupas tähän ihan kunnolla, oijoijoi noin se veri lentää ja hienolta näyttää kyllä vaan, tässä ei ole mitään pahaa anna mennä vaan!" ja silloin mieli päästääkin ajatuksista nopeammin irti. Sille on joku psykologian termikin olemassa, miksi jonkin asian kieltäminen eli siihen keskittyminen saa sinut tarttumaan siihen vain tiukemmin. Aivot eivät ikään kuin tunnista lupaa tai kieltoa, vaan aivot keskittyvät ainoastaan siihen itse aiheeseen. Jos päätät että "en halua enää ajatella kidnappausta, minun on pakko lopettaa se" todennäköisesti se tulee vain lisääntymään. Ne ovat vain ajatuksia, ei niitä kannata pelästyä. Vasta sitten kun oikeasti tuntee tarvetta tai halua satuttaa lastaan kannattaa todella huolestua. Nuo ocd-oireet liittyvät muuten usein vahvasti stressiin eli jos olet stressaantunut, väsynyt ja lapsiarjesta uupunut aivot eivät toimi kunnolla. Ne menee kyllä ohi tai opit vähintään hallitsemaan niitä. :)
Rauhoitu. Kerro itsellesi että se on vain tunne jolle ei ole mitään todellisuuspohjaa. Tunne ei vahingoita lapsia eikä sinua. Mitään todisteita ei ole sille että mitään tapahtuisi, joten anna tunteen mennä matkoihinsa.