Miksi "pienennät" tai tyhmennät itsesi joidenkin henkilöiden seurassa?

Kysymys kuuluukin, onko se, ettei sano kommentteja, joista tiedät muiden seurassasi olevien todennäköisesti pahoittavan mielensä, itsensä "pienentämistä" vaiko kohteliaisuutta ja hienotunteisuutta?

Kivi ajkoj kivi ajkoj nyky ajkoj lumi ajoko nyky ajkoj

Tiedän tämän. Itselläni se tulee jotenkin automaattisesti, vaikken haluaisi.

Olen kai liian kiltti sitten etten suo muiden kuulevan todellisia mielipiteitäni heistä. Hämmästys voi olla suuri jos näkevät minut humalassa joskus.

Siksi koska koen olevani vähäpätöisempi, muut ovat usein kuin jyriä jotka tulevat pian päälle jos en astu sivuun ja ole hiljaa. Tiedän toki ettei niin yleensä ole, mutta tunne ja pelko on voimakas.

Johtuu varmaan lapsuuden kokemuksista...

Minä tiettyjen sukulaisten seurassa esitän tyhmempää kuin olen. He on aina sillä "annas tyttö kun minä näytän" asenteella neuvomassa ja tiedän, että esim. enoni, ammattipianisti, loukkaantuu jos alan sanoa että kyllä minä osaan tämän pianoni ihan itse virittää. Hän usein käydessään koittaa onko se vireessä ja itse haluaa virittää sen, koska enhän minä osaa kuitenkaan. Samoin pappani hermostuu jos alan väitellä jostain asiasta, yleensä historiaan liittyvästä, ja varsinkin jos minä olen oikeassa. Mummo taas on sitä mieltä ettei mulla nuorena voi olla oikeaa tietoa mistään ja yliopisto on elitististä hapatusta eikä halua kuulla mitään kritiikkiä omiin virheellisiinkään tietoihinsa esim. ruokahygieniasta. Oon vaan yleensä suvun tapaamisissa aika hiljaa ja ennemmin kysyn vaikka tietäisinkin vastauksen ettei kukaan suutu.

-N19

Minkä ikäisiä te olette, jotka koette pienentävänne itseänne tietyissä sosiaalisissa tilanteissa? Itse olen luonteeltani kiltti ja herkkä, mutta mitä vanhemmaksi tulen (nyt 37v.), sitä vähemmän koen, että minun tarvitsee rajoittaa sitä, mitä olen. Tietenkään en mene laukomaan ihmisille loukkaavia asioita "totuutenani", vaan elämässä pärjää hyvin normaalilla kohteliaalla ja muut ihmiset huomioivalla asenteella. Paremminkin iän myötä on tullut vahvemmaksi tunne, että hei, minä ole ihan yhtä hyvä kuin kaikki muutkin eikä ole mitään syytä arkailla tai hakemalla hakea hyväksyntää. Kaikkia ei voi eikä tarvitse miellyttää, eikä itsetuntoni ole kiinni siitä, mitä minulle tuntemattomammat ihmiset minusta ajattelevat. Läheisemmät puolestaan tuntevat tässä vaiheessa minut ja hyväksyvät minut tällaisena kuin olen.

Miksi puhut kierosti€?

Saan huomattavasti rikkaampaa miesseuraa, kun en puhu älykkäästi. Kivempaa se on nyyhkyttää Mersussa kuin nauraa Ladassa.

Koska vältän konflikteja enkä halua ylimielisen leimaa. Olen kasvanut nöyräksi ja vaatimattomaksi. Pelkään äänekkäitä mutta tietyllä tapaa mutkat suoriksi vetäviä tyyppejä koska he voivat ymmärtää asioita väärin koska elävät juoruilusta.

Pari draamakuningatarta mitkä tunnen niin niiden seurassa olen hyvinkin mitään mistään tietämätön ja myöntelevä. Mä en pidä heihin yhteyttä mutta joskus joudun olemaan tekemisissä ja silloin kyllä yritän olla pieni ja mitätön ja välttyä näin nimenomaan konflikteilta, joita tulee todella herkästi. Ei minun kanssa ole tullut, mutta sivusta olen joutunut seuraamaan miten pienestä se voi alkaa ja eskaloitua hyvinkin nopeasti. Se on vähän niin kuin miinakentällä hyppelis näiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys kuuluukin, onko se, ettei sano kommentteja, joista tiedät muiden seurassasi olevien todennäköisesti pahoittavan mielensä, itsensä "pienentämistä" vaiko kohteliaisuutta ja hienotunteisuutta?

Varmaan se, että jos sanomatta jääneet asiat jäävät painamaan mieltä ja omasta vaikenemisesta/itsensä tuhkahduttamisen tunteesta kärsii itse on merkki siitä, että se on "pienentämistä". Vrt. joskus taas voi ns. fiksumpana väistää tilanteessa, joka helposti ajautuisi johonkin triviaaliin jankkaamiseen ja josta aiheutuisi yleistä mielipahaa. Ei siinäkään ole mitään terapeuttista, että on jatkuvasti rinta rottingilla ja joustamattomasti puolustamassa omia mielipiteitään, jos niiden aiheena on jokin vähäpätöinen asia.

T. nro 6

Vierailija kirjoitti:

Saan huomattavasti rikkaampaa miesseuraa, kun en puhu älykkäästi. Kivempaa se on nyyhkyttää Mersussa kuin nauraa Ladassa.

Tämä oli aika läpinäkyvä trolli, jonneseni.

Vanhojen ihmisten kanssa toimin tuolla tavoin kohteliaisuudesta. Minusta ei ole tarpeellista lähteä oikomaan jonkun yhdeksänkymppisen papan käsityksiä ihmisistä ja maailmasta. Lisäksi joissain työhön liittyvissä tilanteissa joutuu vain sietämään tuollaista käytöstä. Lähinnä mieleeni tulee asiointi ulkomaisten asiakkaiden kanssa: joissain maissa työkulttuuriin kuuluu, että alemmassa asemassa olevan on näytettävä pomoaan tyhmemmältä. Sellaisissa tilanteissa on pakko purra hammasta ja sietää roolinsa.

Minäkin teen näin ja pahimmalta ja sairaimmalta se tuntuu mitä läheisempi ihminen on, kenen vuoksi itseni pienennän.

Mun lapseni isänpuolen mummo on aivan karmea jyrä suppeine mukaviisaine ajatuksineen ja lähes aina esitän hänelle etten tiedä asioita. Siis ihan vaikka jos hän puhuu ruoanlaitosta niin minä idiootti esitän, etten ikinä ole kuullutkaan esim . lipstikasta tms.

Minä siis nöyryytän itse itseäni.

Tuo mummo on kyllä oikeasti sellainen, joka vetää maton alta selvästi heikommilta. Siis piilovi..uilee ja yrittää ylentää itseään alentamalla muita -> selvästi heikompia. Ja heikoksi tekee tässä maailmassa empaattisuus, kohteliaisuus ja yleinen ajattelu.

Onneksi en itseäni kyykytä enää niin paljoa kun esim 10v sitten, mutta vielä kuitenkin jonkun verran.

Ap:n kuvaama toimintamalli on tuttu minulle. Isoissa porukoissa minulla on ollut taipumsta siihen: sukulaisporukat, opiskeluporukat. Kaveriporukassa en ole tuntenut tarvetta siihen.

Minulla se liittyy hienotunteisuuteen ja väärällä tavalla epäitsekkääseen ajatteluun: juuri kuten ap. sanoi, en halua kenenkään menettävän kasvojaan tai jopa kärähtämään itsekkäästi motivoituneesta valehtelemisesta (pysyn siis hiljaa, vaikka huomaisin puhujan valehtelevan itseään pönkittääkseen). Olen ollut lukemattomissa tilanteissa, joissa olen "uhrannut itseni" ja antautunut "typeryksen rooliin" täysin tietoisesti, jotta joku toinen saisi pitää pönkitetyn roolinsa.

Se on väärin tietysti. Olen pelännyt hyökkäyksiä, haasteita, kilpailuasetelmiin joutumista – siitä se varmaan johtuu. Ikään kuin asettuu uhrin asemaan vapaaehtoisesti. "Hyvityksen" saa siitä, että tietää sisimmässään, ettei oikeasti ole se typerys.

Pitäisi olla rohkeampi.

Teen noin silloin kun en jaksa / halua konflikteja. Useimmiten silloin jos toinen osapuoli on harvinaisen itsepäinen (esim. isoisäni), tuntemattomampi ihminen, aikaa rajoitetusti tai olen jostain syystä todennut että toisen osapuolen kanssa vääntäminen on ajanhukkaa (netissä trollit, IRL sellaiset jotka eivät kuuntele muita koska he eivät koskaan voi olla väärässä). 

Vierailija kirjoitti:

Minä tiettyjen sukulaisten seurassa esitän tyhmempää kuin olen. He on aina sillä "annas tyttö kun minä näytän" asenteella neuvomassa ja tiedän, että esim. enoni, ammattipianisti, loukkaantuu jos alan sanoa että kyllä minä osaan tämän pianoni ihan itse virittää. Hän usein käydessään koittaa onko se vireessä ja itse haluaa virittää sen, koska enhän minä osaa kuitenkaan. Samoin pappani hermostuu jos alan väitellä jostain asiasta, yleensä historiaan liittyvästä, ja varsinkin jos minä olen oikeassa. Mummo taas on sitä mieltä ettei mulla nuorena voi olla oikeaa tietoa mistään ja yliopisto on elitististä hapatusta eikä halua kuulla mitään kritiikkiä omiin virheellisiinkään tietoihinsa esim. ruokahygieniasta. Oon vaan yleensä suvun tapaamisissa aika hiljaa ja ennemmin kysyn vaikka tietäisinkin vastauksen ettei kukaan suutu.
-N19

Siinä mielessä mummosi on oikeassa, että yliopistossa, ainakaan humanistina, en oppinut yhtään mitään. Ammattiopinnoissa sitten myöhemmin sain järkevääkin oppia ja elämä ja omat harrastukset toki opettavat. Sinun tapauksessasi ei ole kyse siitä, että pappa tai mummo hermostuisi kommenteistasi, vaan on kyse siitä, että sinä et lapsellisuuttasi kykene ottamaan neuvoja tai enemmän viisautta omaavien henkilöiden puheita kuuleviin korviisi. Tämä ominaisuus poistuu toivottavasti, kun aikuistut.

Monien matalakoulutettujen sukulaisten kanssa joudun pienentämään itseni. Eli jätän oikaisematta heidän väärinymmärryksiään ja ihan konkreettisia asiavirheitä. Eläköön harhassaan puolestani.

Monesti joudun puremaan hammasta ja katselemaan katonrajaa, mutta opin jo muutaman kerran jälkeen, minkälainen sota ja kyräilevä ilmapiiri totuuden sanomisesta seuraa. Monet ovat niin heikolla itsetunnolla varustettuja, että nuoren naisen yritykset korjata epäkohtia ja lisätä kaikkien sivistyksen tasoa nähdään besserwisserisminä ja hyökkäyksinä heidän olemassaoloaan kohtaan.

Myös omaisuuttani ja ammatillisia saavutuksiani joudun sukulaisten seurassa koko ajan väheksymään. Luulevat pian vahingossa että minä luulen itsestäni jotakin. Ja sehän se tietysti olisi pahin mahdollinen synti tässä maailmassa.

Siis heti liiallisen onnellisuuden jälkeen. Kukaanhan siis ei voi olla hyvällä omallatunnolla onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen. Tai ainakaan sanoa sitä ääneen. Hyi. ;)

Joudun tyhmentämään itseäni mieheni seurassa. Sitä ärsyttää, kun korjaan hänen virheellisiä tietojaan.

Minä teen tuota alvariinsa. Toisten ihmisten kanssa ero älykkyys- ja sivistystasoissa on yksinkertaisesti niin suuri, että jos keskustelin heidän kanssaan kuin ystävieni kanssa -no, sitä pidettäisiin vain lesoamisena eikä kuitenkaan ymmärrettäisi mitään.

Jos sattuu olemaan keskimääräistä älykkäämpi ja erittäin hyvämuistinen, on osa keskustelusta valitettavasti sellaista että sama kuin lapsen kanssa puhuisi. Kyse ei ole mistään kohteliaisuudesta, sen enempää väärästä kuin oikeastakaan vaan siitä, että kommunikointi ei yksinkertaisesti onnistu millään muulla tavalla.