Lue keskustelun säännöt.
Tämä elämä ei ole minua varten.
30.03.2017 |
Olen jo yli 30v, minulla on perhe, mies ja lapset, asunto jne. Työkin on, vaikka ei sellainen mitä monikaan jaksaisi tehdä, en itsekään pidä siitä. Pitäisi olla onnellinen. Mutta kun en ole. Nytkin itken vaan ja mietin, et minun olisi varmasti parempi kuolla pois. Vihaan itseäni, olen sosiaalisesti tosi kömpelö, tuntuu et joka päivä joudun tilanteisiin, joissa ihmiset katsovat minua hieman halveksuen. Tätä on vaikea selittää. Varmaan moni pitää minua vainoharhaisena, mutta uskon että he ovat erilaisia ihmisiä.
Tuntuu siltä, että tulevaisuudella ei ole mitään tarjottavaa minulle. Lapset on tehty, ja pelkään että pilaan nekin jotenkin. Mieheni ei ole kovin empaattinen, hän ei kestä heikkouttani yhtään, joten minun on täytynyt osittain tappaa tunteeni, yrittää olla vaan. Jokainen päivä tuntuu taistelulta. Aamulla ei ole hyvä herätä. Pelkään mitä päivän aikana tulee tapahtumaan, miten taas epäonnistun.
Voi kunpa en huomenna aamulla heräisi....Olisikohan lapsillakin parempi ilman mua?
Kommentit (19)
Jos miehesi on epäempaattinen, niin lapsesi tarvitsevat sinua. Ilman sinua he jäisivät epäempaattisen miehesi armoille. Eikä heille silloin kehittyisi normaali tunne-elämä. Ja sitten hekin olisivat aikuisena onnettomia. Sinun tehtäväsi on pelastaa lapsesi ja opettaa heille empaattisuutta ja tunne-elämää. Sinä kykenet siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos miehesi on epäempaattinen, niin lapsesi tarvitsevat sinua. Ilman sinua he jäisivät epäempaattisen miehesi armoille. Eikä heille silloin kehittyisi normaali tunne-elämä. Ja sitten hekin olisivat aikuisena onnettomia. Sinun tehtäväsi on pelastaa lapsesi ja opettaa heille empaattisuutta ja tunne-elämää. Sinä kykenet siihen.
Niin en tiedä. Mies kuitenkin omasta mielestään ihan onnellinen, joten haittaisiko se että eivät kasvaisi niin empaattisiksi? Uskon kyllä että pärjäisivät paremmin elämässä hänen kasvatuksellaan. En haluaisi kenellekään samanlaista elämää kuin itselleni. Minusta on aina tuntunut siltä, että minussa on jotain vikaa.
Äläsny. Ei se elämä ole herkkua kellään.
Lapset tarvitsevat nimenomaan sinua. Joskus on ollut samanlaisia olotiloja minullakin ja oikeasti kaikesta voi nousta, pohjalta on hyvä nousta. Sinä tarvitset nyt kannustusta ja myötätuntoa, välittävää rakkautta. <3
Täällä samoja ajatuksia. Olen tosin vasta 23-vuotias, eikä lapsia tai seurustelukumppaniakaan löydy. Suhteita on ollut paljon, mutta pilaan ne aina. Ystäviäkin löytyy, joten yksinäisyydestä ei ole kiinni. Olisin mieluiten yksin, enkä näkisi ketään koskaan. Olenkin linnoittautunut kotiini ties kuinka pitkäksi aikaa, en vaan halua lähteä ulos. Ei ole kuitenkaan pokkaa päättää tätä elämää itse. Ulkona kävellessäni usein toivon jääväni auton alle. Juhliessa vedän joskus huumeita siinä toivossa, että henki lähtisi, vaikka narkki en tavallisesti olekaan. Ammattiapua olen yrittänyt hakea tasan kerran, mutta en sitä saanut. Olisi niin hyvä vaan nukkua pois.
Tsemppiä sulle kuitenkin, vaikka tiedän, ettei tällaiset toivottelut mitään muuta. Mutta toivon, että hankit apua, ja löydät jotain hyvää elämästäsi ja itsestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni vähän samanlainen olo. Sillä erotuksella, ettei ole miestä eikä lapsia. Pistää miettimään, että minkä takia sitä joka päivä herää ja tekee asioita kuin robotti. En ole onnellinen. Hyviä päiviä on, mutta paljon paljon enemmän on niitä huonoja päiviä. Terv. 16 vuotiaasta asti enemmän tai vähemmän masentunut melkein kolmekymppinen.
Tiedän, että on muitakin kellä on vaikeaa, ja paljon ihmisiä kellä on paljon, paljon vaikeampaa. Tulee vielä paskempi olo itsestään, kun ei osaa olla kiitollinen, ja pelkään tosiaan pilaavani lapseni. Sitä pelkään ehkä eniten. Mutta kun en näe mitään odottamiseen arvoista tulevaisuudessa. Ihan kun elämä olisi jo eletty. Tältä minusta on kyllä tuntunut jo varmaan lapsesta pitäen.. En ole uskaltanut toivoa mitään. Päiviä vaan tulee toisensa jälkeen. Elämä menee eteenpäin. Katselen kun muut nauttivat elämästään, luottavat itseensä, ovat sosiaalisia, ajattelevat että he ansaitsevat asioita, ja ottavat elämässä sen mitä haluavat. En ymmärrä miksi minun on pitänyt syntyä tänne. Olen joku jämäkappale vaan. -ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ihanat. Tukeutukaa vaikeuksien keskellä niihin asioihin jotka tuovat puhdasta iloa. Itsellä pahompina menetyksen ja masennuksen aikoina ajattelin joka päivä miten ihana sänky mulla on. Se oli melkein ainoa onnen ajatus. Että sängyssä on pesä ja turva. Sitten mietin että on myös äiti ja on veljentyttäret ja mietin miten ihania ovat. Jotenkin sitä jaksoi.
Muös pudotin pois kaikki ne ylimääräiset stressit mitä en enää kestänyt.
Olen selvinnyt läpi rakkaiden kuolemat, minut on jätetty hirveällä tavalla ja yllättäen, olen kokenut mitä on kun kaapissa on vain pussi vehnäjauhoa ja rahaa ei ole eikä tule ja olen kokenut ja yhä koen piinaavan kivuliaan sairauden. Silti eteenpäin yksi päivä kerrallaan menen ja menkää tekin sillä aika parantaa ja aika tuo uusia asioita. Mikään tuska ei kestä aina.
Sillä välin pitää pitää itsestään hyvä huoli, ajatella itsestään kauniita ajatuksia sillä ajatukset muokkaavat aivojamme ja tunnemaailmaamme ja pahojen asioiden ajattelu tekee aivoihin fyysisiä muutoksia. Päivä kerrallaan, ei tarvitse olla täydellinen, jokainen on lähtökohtaisesti epätäydellinen. Ja siksi täydellinen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa masennukselle. Mullakin oli samoja tuntemuksia, luulin, että ne kuuluu elämään. Olisinpa tiennyt paremmin. Elämä voi olla parempaa, ja masennuksesta parantua.
Vierailija kirjoitti:
Voi ihanat. Tukeutukaa vaikeuksien keskellä niihin asioihin jotka tuovat puhdasta iloa. Itsellä pahompina menetyksen ja masennuksen aikoina ajattelin joka päivä miten ihana sänky mulla on. Se oli melkein ainoa onnen ajatus. Että sängyssä on pesä ja turva. Sitten mietin että on myös äiti ja on veljentyttäret ja mietin miten ihania ovat. Jotenkin sitä jaksoi.
Muös pudotin pois kaikki ne ylimääräiset stressit mitä en enää kestänyt.
Olen selvinnyt läpi rakkaiden kuolemat, minut on jätetty hirveällä tavalla ja yllättäen, olen kokenut mitä on kun kaapissa on vain pussi vehnäjauhoa ja rahaa ei ole eikä tule ja olen kokenut ja yhä koen piinaavan kivuliaan sairauden. Silti eteenpäin yksi päivä kerrallaan menen ja menkää tekin sillä aika parantaa ja aika tuo uusia asioita. Mikään tuska ei kestä aina.
Sillä välin pitää pitää itsestään hyvä huoli, ajatella itsestään kauniita ajatuksia sillä ajatukset muokkaavat aivojamme ja tunnemaailmaamme ja pahojen asioiden ajattelu tekee aivoihin fyysisiä muutoksia. Päivä kerrallaan, ei tarvitse olla täydellinen, jokainen on lähtökohtaisesti epätäydellinen. Ja siksi täydellinen...
Ihanasti sanottu. Välillä on vaan tosi vaikeaa, kun niistä ajatuksista ei pääse eroon. "Olet epäonnistunut, kelvoton, huono ihminen, huonompi kuin muut, sinun pitäisi hävetä."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kuule,voin niin samaistua suhun. Itselläni aivan vastaavia kokemuksia ja ajattelen tosi usein että helpompi kun kuolisin pois. Mulla ikää pitkälle yli 30, on lapset, mies, omakotitalo ja vakityö. Mutta tämä sosiaalinen kömpelyys on jotain aivan kamalaa, minusta myös tuntuu ihan päivittäin että mua halveksutaan. Omassa porukassa olen normaali, mutta töissä menen tosi helposti lukkoon, samoin esim päiväkodissa ja koulun kanssa on ihan kamalaa kommunikoida, en vaan osaa. Tuntuu etten oikein osaa kommunikoida omien lastenkaan kanssa, vanhempi on ongelmatapaus ja nytkin tuli Helmeen viesti kuinka lapsi oli koulussa käyttäytynyt huonosti. En osaa edes lapsia kasvattaa helkkari.
Olispa joku koulutus että oppis kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa normaalisti. En vaan pärjää tässä maailmassa, olen aivan liian epäsosiaalinen hylkiö. Se on ehkä oikein korostunut lasten saamisen jälkeen, ennen lapsia sain olla rauhassa yksikseni mutta lasten kautta on pakko osallistua tilaisuuksiin jotka on mulle todella epämiellyttäviä.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa masennukselle. Mullakin oli samoja tuntemuksia, luulin, että ne kuuluu elämään. Olisinpa tiennyt paremmin. Elämä voi olla parempaa, ja masennuksesta parantua.
Kauan ne kesti? Minulla todettu masennus pariinkin kertaan elämäni aikana. Tosin lievänä/keskivaikeana. Kerran söin masennuslääkettäkin jonkin aikaa, ja elämä jatkui. Mutta en voi sanoa olleeni missään vaiheessa täynnä elämää tai jotenkin superinnoissani mistään. Tulevaisuus ok tuntunut ahdistavalta/turhalta niin pitkään kun muistan, ja syytän itseäni jostain tosi usein. -ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi kuule,voin niin samaistua suhun. Itselläni aivan vastaavia kokemuksia ja ajattelen tosi usein että helpompi kun kuolisin pois. Mulla ikää pitkälle yli 30, on lapset, mies, omakotitalo ja vakityö. Mutta tämä sosiaalinen kömpelyys on jotain aivan kamalaa, minusta myös tuntuu ihan päivittäin että mua halveksutaan. Omassa porukassa olen normaali, mutta töissä menen tosi helposti lukkoon, samoin esim päiväkodissa ja koulun kanssa on ihan kamalaa kommunikoida, en vaan osaa. Tuntuu etten oikein osaa kommunikoida omien lastenkaan kanssa, vanhempi on ongelmatapaus ja nytkin tuli Helmeen viesti kuinka lapsi oli koulussa käyttäytynyt huonosti. En osaa edes lapsia kasvattaa helkkari.
Olispa joku koulutus että oppis kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa normaalisti. En vaan pärjää tässä maailmassa, olen aivan liian epäsosiaalinen hylkiö. Se on ehkä oikein korostunut lasten saamisen jälkeen, ennen lapsia sain olla rauhassa yksikseni mutta lasten kautta on pakko osallistua tilaisuuksiin jotka on mulle todella epämiellyttäviä.
Voih. Olen pahoillani. Tuo sosiaalinen kömpelyys on kyllä juuri yksi piirre mitä vihaan itsessäni eniten. Oletin että se vanhemmiten häviäisi, mutta kuinka väärässä olin. Nyt se ei ole edes enää söpöä ta muuta vastaavaa, se on vaan outoa, Toinen on se, että pelkään epäonnistumista niin paljon, etten uskalla edes yrittää. Ja silti aina jos yritän, niin epäonnistun. Miksen voi olla niin kuin muut? Miksi en pärjää tässä elämässä? -ap-
Sielunvihollinen eli saatana valehtelee teille noita hirveitä valheita itsestänne - käskekää sen ja sen projisoimien pahojen ajatusten häipyä Jeesuksen nimessä, niin se häipyy varmasti!
Pyytäkää sitten Jeesusta tulemaan ja rukoilkaa Häneltä syntinne anteeksi ja voimaa parannuksen tekoon - sen kun teette, olette ikuisesti autuaat, jos vaan Jeesuksessa aina pysytte.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos miehesi on epäempaattinen, niin lapsesi tarvitsevat sinua. Ilman sinua he jäisivät epäempaattisen miehesi armoille. Eikä heille silloin kehittyisi normaali tunne-elämä. Ja sitten hekin olisivat aikuisena onnettomia. Sinun tehtäväsi on pelastaa lapsesi ja opettaa heille empaattisuutta ja tunne-elämää. Sinä kykenet siihen.
Niin en tiedä. Mies kuitenkin omasta mielestään ihan onnellinen, joten haittaisiko se että eivät kasvaisi niin empaattisiksi? Uskon kyllä että pärjäisivät paremmin elämässä hänen kasvatuksellaan. En haluaisi kenellekään samanlaista elämää kuin itselleni. Minusta on aina tuntunut siltä, että minussa on jotain vikaa.
Tiedätkö mitä?
Sinussa ei ole yhtään mitään vikaa. Olet juuri sellaisenaan hyvä. Riittävän hyvä äiti ja riittävän hyvä puoliso riittää. Mitä on olla hyvä? On niin montaa sellaista. Koeta hyväksyä itsesi. Nyt on tämmöinen tilanne sinun elämässä. Elämä on kuitenkin vain tämä yksi meillä jokaisella ja se on nyt. Muusta kun ei ole tietoa. Ehkä tää kannattais kokeilla kuitenkin elää? Niille läheisille sinun menettämisesi olisi iso paikkauksen aihe koko loppuelämäkseen. Meille muille surullinen uutinen.
Kyllä se ukko kestää sinun esiin tulosi. Niin kestää sinäkin. Apuja ehkö kannattaisi hakea...keskustelu jossakin ryhmässä tai mitä voisi olla..yksilöterapia tai keskusteluapua. Kyllä niitä on, kun alat ottaa selvää.
Nyt sinun energiaasi taitaa se pelko viedä paljon...se on tunteena energiasyöppö ja muuhun ei oikein jää virtaa ja se sitten tuntuu tuona alakulona.
Sinun vaivasi on nyt PELKO. Olet ollut turvassa siellä tukahdutetuksi tilassa, minne olet jostain syystä päästänyt itsesi. Nyt se tila on tullut sinulle liian ahtaaksi. Sinua erottaa se uusi...pitäisi ruveta miettimään OMAA elämää. Ei lasten eikä miehen vaan ihan sinun omaasi.
Mieti vaikka mitä sinä toivot ja mieti tavoitteita viiden vuoden päähän.
Voisitko tukea lapsia omalla tavallasi. Jos et aina jaksa, niin muista , että lapsilla on kyllä oma mielenkiintoinen elämä...sinun ei tarvitse olla kaikessa mukana. Jos kuolet, niin olet koko ajan heidän mukanaan vielä vahvemmin ja jos teet itsemurhan, niin se kyllä ainakin jättää pysyvän jäljen ja vie energiaa läheisiltäsi. Paljon.
Huili ja lepäile nyt. Mieti sitten pieniä kivoja asioita. Mistä saisit virtaa?
Sinä olet arvokas ja sinä olet hieno. Elämä on. Tää meillä vaan on. Ja sinulla on mahdollisuude...ruoeat vain kaivelemaan ja olemaan utelias. Uskalla sateeseen aurinkoon myrskyyn tyyneen, uskalla pikkuhiljaa tunteisiin.
Saa itkeä ja saa nauraa ja riehua ja saa olla vaan.
Se, että tuntuu, että on vikaa...se on tunne. Toisella se voi ola, että on vain pelkkää hyvää. Voisitko ruveta muuttamaan tietoisesti sitä ajattelua ja tunnetta?
Sinulla on ajattelun lahja ja osaat punnita ja pohtia. Ala pohtimaan asioita itsellesi hyviksi.
Opettele uusia tapoja ajatella ja psyykata itseäsi. Hyvään...älä nuiji itseäsi sinne koloon vaan houkuttele ulos:)
Kuulostaa siltä ap, että olet masentunut. Oletko saanut terapiaa tai lääkkeitä? Nehän ei kyllä automaattisesti paranna, mutta voi auttaa vähäsen. Ongelma taitaa olla minäkuvassasi ja masennus pahentaa sitä. Voi olla, että olet erilainen kuin valtaväestö, mutta mitä se haittaa? Kyllä meitä on muitakin poikkeavia, sosiaalisesti kömpelöitä, itsensä omituisiksi kokevia. Pitää koittaa nähdä nekin ominaisuudet jollakin tavalla hyvänä asiana. Sinullekkin on paikka ja tarkoitus täällä.
:(