Vauvavuosi on todella raskas..

Jees, 10 vuotta tota ja sitten murheet vaihtuu toisenlaisiin, mutta...sitä saa mitä tilaa!! : ))

Mun mielestä toi oli aina se kivoin ja helpoin osa elämää. Sai olla kuitenkin kotona.

Kun saa riittävästi unta, niin helpottaa. Yksi vauva valvottaa ja toinen on helppo syntymästään saakka, nämä ovat ääripäät. Esikoisen kanssa voi olla vaikeampaa, kuin jos saa toisen tai kolmannen lapsen, vaikka onkin yhtaikaa äiti useammalle. Ellei sitten saa koliikkivauvaa… Esikoisen kanssa joutuu opettelemaan aivan uudenlaisen tavan elää, mutta seuraavien kanssa osaa jo arvostaa saavutettuja etujaan ja kun jokin sujuu.

Aika hakeutua vertaistensa seuraan ihan oman mielenterveytesi vuoksikin? Vai lisää unta? Missä lasten isä?

Kyllä se siitä, ootte jo seitsemännellä kuulla! Kyllä helpottaa. Kohta ei enää edes sylissä pysy saati äiti tai isä kelpaa koulun kevätjuhlavieraaksi... nyyh

Jos masentaa todella oikeasti paljon ja vauva tuntuu vieraalta ja muutenkin luotaantyöntävältä, niin pyydä apua neuvolasta! Saat!

Helpottaa se, mutta tiedän kokemuksesta, että eipä moinen tieto paljoa lohduta, jos on ihan totaalisen rankkaa, paskaa ja kamalaa just nyt.

Meillä esikoinen oli vaativa vauva; söi huonosti, itki paljon, nukkui huonosti, sairasti jatkuvasti. Vauvavuosi oli rankka - elämäni helv***sin vuosi. Muuan uskalsi jopa ehdottaa, että olisinko masentunut? Ja paskat; masokisti siinä olisi saanut olla, että ko. ajan jakson olisi mukavana ja antoisana tuntenut. Päälimmäisenä pohjaton väsymys, huoli, riittämättömyyden tunne, oman äitiyden kyseenalaistaminen jne. Tukiverkkoja ei ole yksin opittu pärjäämään.

Meni neljä vuotta, ennen kuin toinen lapsi uskallettiin tehdä. Ja hän olikin sitten ihan eri maata; nukkui alusta asti hyvin. Ruoka maistui ja terveenä pysyttiin. Siinä oli ihan eri tilanne käsillä, vaikka lapsia oli kaksi.

Sellaiset äidit, joilla on tällainen tyytyväinen lapsi eivät voi edes kuvitella, millaista elämä voi olla, jos vauva onkin vaativa tapaus.

Tsemppiä ap:lle.

Kiitos kommenteista.

Olen yksinhuoltaja, miehelle tuli pakokauhu kun olin viimeisilläni raskaana. (vuosien seurustelu ja toivottu vauva). Muistan kun itkin kotona että joudun synnyttämään yksin. Alku kotona vauvan kanssa on täysin unohtunut. Tukiverkot ovat vähän heikot ja koen huonoa omaatuntoa jos joku "joutuu" hoitamaan vauvaani enkä itse jaksa.

Ap

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista.

Olen yksinhuoltaja, miehelle tuli pakokauhu kun olin viimeisilläni raskaana. (vuosien seurustelu ja toivottu vauva). Muistan kun itkin kotona että joudun synnyttämään yksin. Alku kotona vauvan kanssa on täysin unohtunut. Tukiverkot ovat vähän heikot ja koen huonoa omaatuntoa jos joku "joutuu" hoitamaan vauvaani enkä itse jaksa.

Ap

Tsemppiä sinulle! Todella kurjaa että lapsesi isä on toiminut noin, varsin yleistä kylläkin kun näitä juttuja kuulee.

Oletteko käyneet missään harrastuksissa jossa pääsisitte kotoa pois ja muita äitejä tapaamaan?

Pieni asunto on varmana tässä se suurin kompastuskivi, maksaahan lapsen isä elastusta? Tapaako vauvaa?

Olet oikeutettu myös varmaan aika isoon asumislisään eli kannattaisiko edes katsoa onko varaa isompaan asuntoon?

Itse olin siinä onnellisessa asemassa että minulla oli omistusasunto raskaaksi tullessani ( 61 neliötä ja silti tuntuu ettei tila riitä :() eli ymmärrän kyllä tämän tilaongelman.

Paljon tsemppiä ja hyvää mieltä!

Terv. 10kk yksinhuoltaja äiti :)

Olet siis todella tiukilla (viesti nro 6). Ekan kanssa myös jännittää sekä tietoisesti että tiedostamatta ja se vie voimia. Käytä huoletta ja ilman syyllisyydentunnetta hyväksesi sitä tukiverkkoa joka sinulla on, siitä se vahvistuu. Nauti niistä hetkistä, jolloin olet vauvan kanssa ulkona. Kevät tulee, on valoisaa, happea ja valoa piisaa ja ne virkistävät. Nuku aina kun voit ja syö kunnolla. :)

Isäkin voi paniikistaan huolimatta lähteä lenkille lapsensa kanssa, että saat olla itseksesi edes sen ajan. 

5/7 Jatkaa.

Itsellä kanssa tuttu tunne tuo ap:n mainitsema huono omatunto siitä, että joku "joutuu" hoitamaan vauvaani. Kun on itse joutunut yli venymiskykynsäkin selviämään, niin oma lapsen kanssa oleminen voi olla sitä "joutumista". Sitten on vaikea ajatella asiaa niin, että tämä toinen saattaisi ihan mielellään olla hetken vauvan kanssa ja tälle toiselle, joka ei ole 24/7 vauvassa kiinni hoitaminen voi olla mieluisa ja positiivinen juttu. Siinä vaiheessa, kun itsellä se on rutiinia, suorittamista ja selviytymistä.

En myöskään muista juuri mitään näin jälkikäteen ajatellen siitä, kun kohta kouluun menevä oli ihan pieni. Se aika meni selviytymiseen.

Nyt tämä pian 7v esikoinen ja pian 3v kakkonen (enempää lapsia ei minulle tule - en halua, sterilisaatioon olen lähetettä jo pyytänyt) on ihan mahtavia tyyppejä. Viime päivinä ollaan istutettu kurkkuja ja muuta kesää silmällä pitäen. Ja tänään mennään uimaan illalla - näin yhdistyy kiva tekeminen ja iltapesu.

Mies on kuvioissa, mutta vuorotöissä ja sukulaisia tai muita meillä ei lähellä ole. Mies tekee paljon tuplavuoroja ja mun pelastus on ollut naapurin rouva. Viisikymppinen, joka on omat lapsensa isoiksi jo saanut, mutta jolla ei vielä lapsenlapsia ole. Hän tulee apuun jos on vaikkapa mies joutunut ylimääräiseen työvuoroon, lapset hoito ja eskaripäivän jälkeen väsyneitä ja minun pitää käydä nopeasti kaupassa. Niin sanottua parisuhdeaikaa saadaan kerran tai kaksi vuodessa, kun minun vanhempani ottavat lapset päivää tai kahta aiemmin luokseen satojen kilometrien päähän. Näillä mennään.

Meidän likka ei liikkunut mitenkään vielä 1 vuotiaanakaan. Ei ryöminyt, ei kontannut. Eli huutoa ja kitinää sai kuulla melko pitkään kun ei päässyt paikasta toiseen. Kävelemään lähti 1v3kk, sitten vasta vähän helpotti. Tosin nyt on eroahdistus päällä ja roikkuu äitin eli minun jaloissa kiinni lähes kokoajan. Sitä se elämä on ap. Et ole yksin.

Kakara vaunuihin/ rattaisiin ja ulos.

Kyllä helpotta.

Meillä 2- veen mielestä nyt äitin ei esim. tarvi käydä kakalla tai laittaa ruokaa.

Emmää tiä mikä mulla on jo kytkeytyny aivoista pois päältä, kun kitinät ei tunnu missään. :D

Kyllä helpottaa, mut korvaantuu toisella. Lähtekää mah paljon ulos ja ihmisten ilmoille.

Liikkumaan oppiminen helpotti meillä kitinää suuresti. Lapsi alkoi viihtyä siitä asti lattialla ihan itsekseen puuhastelemassa. Aiemmin heti alkoi kitinä jos laittoi lattialle.

Sit kun saat itsekin vähän omaa aikaa voit paremmin ja oot iloisempi. Sekin vaikuttaa. Ilo on tarttuvaa. Kumminkin päin. Kun vauva vähän kasvaa ja alkaa oppia juttuja ja hihkuu niistä iloissaan se tarttuu suhunkin. Menee paremmaksi pikkuhiljaa.

Tuo on niin tuttu tunne että tuntuu syylliseltä antaa vauvaa kenenkään hoitoon. Mulla on kyllä mies mutta en osaa edes häneltä pyytää että kattois vauvaa hetken.

Kiitos teidän lohduttavista viesteistä..

Ap

Suuri hatunnosto Ap:lle! Vauvavuosi on useimmiten vaikea, saatika sitten yksin. Täytyy sanoa, että sä rokkaat :).

Vauva välillä hoitoon tai isälleen. Pian helpottaa. Ja jos pääset palaamaan töihin jossain vaiheessa, on elämä välillä muutakin kun vauvanhoitoa.

Miehesi kaltaisia tyyppejä en tule koskaan ymmärtämään. Yhdessä pitäisi pysyä edes pari "pahinta" vuotta. Vaikka velvollisuudesta.

Kesällä onneksi helpottaa vauvan kans, kun voi "asua" ulkona -> vauva viihtyy paremmin ja itse myös. Ota viltti, menkää puistoihin, katselkaa ihmisiä. Ei käy kummallekaan niin tylsäksi. Talvella käykää vaikka avoimessa päiväkodissa. Mua harmitti, ettei menty vasta kuin vauva oli 9kk. Kynnys oli jotenkin tosi korkea mennä tommoisiin äitilapsipiireihin, mut siellä olikin tosi kivaa. Äläkä lannistu, jos sattuu joku ikävä paikka kohdalle, sit kokeile jotain muuta!

Missä kunnassa asut, jos joku osaisi vinkata jonkin alueesi fb-ryhmän? Me perustettiin sellainen ja sitä kautta sai kivasti aina vaunulenkki ym. seuraa. :-)

Lapsi on tosin jo melkein 2,5-vuotias ja vieläkin tuntuu, että oon ihan loppu! :-D Mut kai tää tästä joskus ja kesät on tosiaan piristäneet aina. Ja kannattaa ajatella niin, että kesä kestää huhtikuusta syyskuuhun -> tuntuu pidemmältä ajalta heti! Ja hetkittäin on parempia kausia, joista kannattaa aina nauttia täysin rinnoin. :-D Sit taas on rankempia kausia, mut sitä tää kai nyt sit on... :-)

Vierailija kirjoitti:

Suuri hatunnosto Ap:lle! Vauvavuosi on useimmiten vaikea, saatika sitten yksin. Täytyy sanoa, että sä rokkaat :).

Vauva välillä hoitoon tai isälleen. Pian helpottaa. Ja jos pääset palaamaan töihin jossain vaiheessa, on elämä välillä muutakin kun vauvanhoitoa.

Miehesi kaltaisia tyyppejä en tule koskaan ymmärtämään. Yhdessä pitäisi pysyä edes pari "pahinta" vuotta. Vaikka velvollisuudesta.

Täällähän joku ehdotti, että pakolliset isyystestit kaikille ja minä ehdotan tällaiset perheenhylkäämiset rangaistavaksi teoksi, jos lähtee ilman pätevää syytä ja jättää lapsen vain toisen huolehdittavaksi. 

Kolmen lapsen äitinä sanoisin, että vauvavuodet ovat olleet elämäni parasta aikaa. Ei ole haitannut vaikka olen nukkunut 1/2-5h /vrk ja pätkissä. Uhmaiät ja koululaisen rähjääminen on paljon ikävämpää. Pieni lapsi pienet murheet, iso lapsi isot murheet. Esikoisen kanssa kaikki hankalat vaiheet tuntuu kestävän ikuisuudelta. Minun esikoiseni on jo 10 ja tuntuu, että aika on mennyt silmänräpäyksessä. Nuorin on 8kk ja koen haikeutta tietäen että lapsiluku on täynnä.

Sanon vain oman kokemukseni. Itse koin vauvavuoden haastavana kaiken uuden edessä eikä lapsi nukkunut päivisin kuin lyhyitä pätkiä, lisäksi olen yh mutta sain riittävästi kyllä apua.

Nyt kun miettii niin kyllä se helpompaa oli verrattuna sen jälkeen koittavan uhmaikään. Nyt 5vuotias ja alkaa olla vähän järkeäkin päässä. Seuraavaa uhmakautta ootellessa....

Sanoisin että ekan kanssa vaikeampaa siksikin, että jos sulla olis siinä vaikka kaksvuotias vierellä, teillä olis ehkä päivärytmi ulkoiluineen ja ehkä jo jotain muutakin ohjelmaa, perhekerhoa esim. Siinä se vauva menee mukana nimittäin, ei tarvii kökkiä siellä pienessä kämpässä koko päivää.

Tsemppiä, kohta pääsette keinumaan ja hiekkaa syömään. Se on kivaa :)