Onko täällä muita jotka kipuilee auktoriteettiasian kanssa suhteessa lapsiin?

Mitä vittua, eikö ketään??!!

Itse kärsin sadismini kanssa tekisi mieli vaan hakata lasta mutta tiedän en voi

Miten sun arvot ei ole sellaisia, että niitä ei voisi jakaa? Kasvatuksen auktoriteetissa on kuitenkin kyse perustaltaan yksinkertaisista asioista. Esim. että ihmiarvoa pitää kunnioittaa. Toista ei saa satuttaa. Kukaan ei saa satuttaa sinua. Jne.

Vierailija kirjoitti:

Miten sun arvot ei ole sellaisia, että niitä ei voisi jakaa? Kasvatuksen auktoriteetissa on kuitenkin kyse perustaltaan yksinkertaisista asioista. Esim. että ihmiarvoa pitää kunnioittaa. Toista ei saa satuttaa. Kukaan ei saa satuttaa sinua. Jne.

Että vahvempi määrää vaikka ois epäreilua kunhan se vahvempi joka kantaa vastuun pääsee helpommalla ja että sen, joka on vahvempi on enemmän oikeutettua suuttua mutta lapsen täytyy käyttäytyä, koska hän vasta opettelee elämää varten ja hänen on siis tuomittavaa suuttua tai käyttäytyä muutenkaan huonosti, mutta minulle se on okei, koska töissä väsyy jne.

ap

Oman ajattelu ei ole sama kuin huonot käytöstavat ja jatkuvasti pää auki huomion haku. Eli tenavat eivät osaa tai kykene rauhoittumaan esim. koulutunneilla, kun mitään ei ole koskaan kotona vaadittu.

Mulle auktoriteettiasema lapsiin nähden on ihan luonnollinen asia: minä ne lapset olen tänne pykännyt, ja minä olen niistä myös vastuussa - ja isänsä tietysti myös, mutta puhun nyt omasta osuudestani.

Vastuu tarkoittaa sitä että lopulta minä päätän mitä tehdään, minä päätän miten puetaan jne. Tässä tietty annetaan vaihtoehtoja (nämä sukkikset/noi sukkikset), mutta minä päätän että sukkikset ne ovat.

Kaikkien tunteet ovat oikein: sekä mun tunteet että lasten tunteet, mutta se mistä viilataan on että mitä toimenpiteitä tunteet aiheuttaa. Jos esimerkiksi korotan ääntäni kohtuuttomasti, niin pyydän sitä myös anteeksi lapsilta. Lapsille pitää omalla esimerkillä tehdä selväksi että miten toimitaan kun tulee mokattua, eihän ne muuten opi. Ja mokattua tulee vuorenvarmasti.

Mutta perimmäinen juttu tässä on että pitää myöntää etoisen ihmisen tehdessään että vanhempana mulla on todellinen henkinen ja ruumiillinen ylivalta tähän lapseen, ja että sitä valtaa pitää käyttää vastuullisesti lapsen parhaaksi.

Äitihullu toki kipuilee. Siirtää lapsille vain oman persoonallisuushäiriön taakan. Ainoa mitä lapsille tekee, on raivoominen

Lapset tarvitsevat sääntöä ja ohjeita siitä, miten toimia ja käyttäytyä elämässä/eri tilanteissa. Sinä olet se, joka opettaa ja näyttää mallia. Joskus ne lapset ovat vaikeita, ja niissä tilanteissa et vaan voi antaa periksi, vaikka miten tekisi mieli. Sillä se lapsi oppii, että muita on helppo pompotella vain olemalla vaikea. Ei sitä kaikista pikkujutuista tarvitse vääntää kättä, mutta vanhempana sulla on tietenkin vastuu siitä, että lapsi oppii huomioimaan myös toiset ihmiset, eikä hän ole se, jonka mielen mukaan toimitaan koko ajan ja joka tilanteessa. Vanhempana on uskallettava ottaa se vastuunkantajan rooli, ei siitä oikein muuten tule mitään pienen ihmisen kanssa.

Ja kyllähän lapsillakin on oikeus negatiivisiin tunteisiin ja huonoihin päiviin, ei niistä tule rangaista. Kaikki tunteet on sallittuja, mutta niitä tulee myös osata hallita tilanteen mukaan. Lapsi ei ymmärrä, miksi vaikka kylässä ei saa kiukutella, raivota ja juosta ympäriinsä kaataen kukkamaljakoita, jos sille ei pysähdy selittämään (ja mieluiten menet ihan fyysisesti sen lapsen tasolle eli kumarrut tai menet kyykkyyn), miksi se ei ole sopivaa.

Kun itse suuttuessasi pyydät anteeksi lapselta jälkikäteen, oppii hän itsekin pyytämään anteeksi loukatessaan toista. Ihan sama vaikka olisit töistä väsynyt tms. Jos huudat, hermostut ja käyttäydyt huonosti, pyydät tietenkin heti anteeksi. Ei aikuinen ole yhtään sen oikeutetumpi aiheuttamaan tahallaan pahaa mieltä muille kuin pieni lapsikaan. Mokat korjataan tiedostamalla omat heikkoutensa, huomioimalla muut ja noudattamalla hyviä käytöstapoja.