Miten olette selvinnyt isänne kuolemasta?

Multa on kuollut molemmat nuorina. Äidin kuolemasta tulee pian vuosi ja silti ei ole päivää etten surisi. Mutta elämä jatkuu, etenkin omat lapset pitää tiukasti siinä kiinni. Osanottoni isäsi sairauden (?) johdosta.

..isän kuolemasta 3 vuotta, ja tottakai hän muistoissa kulkee edelleenkin, mutta meidän tehtävä on jatkaa elämäämme, minkäs sitä muutakaan voi.

Isä oli kovin rakas, ja poismeno oli yllättävä, mutta pikkuhiljaa se ikävä muuttuu haikeansuloiseksi kaipuuksi, joka ei koske enää niin paljon.



Voimia.

Varmaan vuosi meni, että en enää muistellut ja kaivannut usein.

aika tulee olemaan rankkaa. jos suinkin pystyt, niin mene pukemaan omaisesi arkkuun. minulle se oli todella rauhoittava kokemus. Mutta, nyt kymmenen vuoden jälkeen suru on helpottanut, toki jo kauan aikaa sitten. Mutta, en ekat viikot, kuukaudet ja vuosi ovat raskasta aikaa. Kaikki ne ensimmäiset juhlapyhät ilman sitä omaistaan. Meillä isä kuoli äkillisesti.

Oma isä kuoli 53 vuotiaana, olin ite 17 silloin. Siitä nyt 10 vuotta aikaa.

Nyt onneks on hyvät lapsuusmuistot eikä enää ne viimesten 8kk sairaala-ajan fiilikset. kyllä se siitä ajan kanssa,kuten edellisetkin kirjoittivat. Jaksamista ja voimia tulevaan ja tähän hetkeen myös! <3

Isä oli tärkeä, läheinen ja rakas. Kuoli muutama vuosi sitten, se oli kova paikka, vieläkin toisinaan surettaa ja tuntuu ettei mistään tuu mitään, kun on faijaa niin ikävä :(



Mut eihän siitä mitään tulisi jos kaikki aika menisi suremiseen...



Tämä voi olla lapsellista, mutta ajattelen usein, että isä on näkymättömänä haamuna vierelläni ja ohjaa tekemään oikeita valintoja ja jotenkin tulee älyttömän hyvä fiilis aina kun ajattelen, et isi on koko ajan vierellä, hymyilyttää vaan ja arki ja elämä tuntuu iloiselta ja onnelliselta ja välillä aina katson toiselle suuntaan missä se haamu voisi olla ja tekee mieli sanoa " katso isä, mä olen onnellinen" jne..

Ei sinun kanttata miettiä sitä kauan mikäkin kestää, mennessään sen sitten näkee...

isän yllättävästä kuolemasta on nyt vajaa vuosi. joka päivä häntä ajattelen ja suren sydämessäni. ensimmäiset pari viikkoa taisin itkeä joka päivä, mies joutui ottamaan töistään vapaata kun minusta ei ollut lapsia hoitamaan.



nyt voin hiukan paremmin jo, kai se aika vaan helpottaa pikkuhiljaa, vaikka ikävä on todella suuri yhä ja läsnä. tuskin koskaan pois menee, mutta toivottavasti muuttaa muotoaan " pienemmäksi" kaipuuksi, niin että on helpompi elää.



osanottoni vaikeaan elämäntilanteeseen. anna itsellesi lupa surra, itke kun itkettää ja sure kun surettaa. vain niin se helpottaa pikkuhiljaa, kun ei lukitse surua sisimpäänsä. näin mulle on sanottu. surusta ei pääse kuin suremalla. älä kuitenkaan jää yksin, vaan pyydä apua, tukeudu läheisiisi kun sitä tarvitset. sinun ei tarvitse jaksaa yksin.

kun äitini oli hieman yli kolmekymppinen ja ukkini oli 70-vuotias. Äitini ei ole isänsä kuolemasta selvinnyt vieläkään, vaikka aikaa on kulunut jo 40 vuotta. Äitini suri isänsä kuolemaa ja sitä, että en saanut nauttia mukavasta ukistani. Äitini masentui ja on ollut vuosia masentunut. Minunkin psyykeeseeni on tuo ukkini kuolema vaikuttanut ja koen hänet jotenkin erityisen hienona ihmisenä, vaikka tiedän hänet vain kuulopuheista, en muista häntä.



Serkkuni menetti isänsä kaksi vuotta sitten eikä hän ole toipunut kunnolla vieläkään. Hänkin masentui. Oli kuukausia pois töistä. Hänen isänsä oli kuollessaan noin 84-vuotias.



Aina ei ole niin helppoa hyväksyä läheisen kuolemaa. Se ei kysy edes ikää. Kyllä voi myös vanhan kuolemaa surra niin paljon, että itse sairastuu, jos tämä on ollut erityisen rakas ja läheinen.



Minusta kuoleminen on niin julmaa ihmistä kohtaan, joka joutuu jäämään tänne suremaan. Miksi maailmassa täytyy olla tämmöisiä kauheuksia.

Äitini kuoli kun olin pieni joten isä on ollut minulle ainoa tuki ja turva. Kun isä sitten kuoli niin se tuntui tuhat kertaa kaameammalta kuin olin ikinä osannut kuvitellakaan. En vieläkään ymmärrä miten selvisin niistä ensimmäisistä päivistä, en muista niistä juuri mitään.



Isän tavaroiden siivoaminen... Uuh! Itkin hullun lailla kun huomasin, että isä oli järjestänyt jo asioita kuolemansa varalta. Mapeista löytyi kaikki tärkeät paperit hienosti järjestyksessä, auton korjautti samalla viikolla kun kuoli.



Isäni oli sairas mies, mutta hän ei vaan kertonut minulle kuinka sairas hän lopultakin oli. Olin kyllä arvellut lopun olevan lähellä viimeisen kerran kun tavattiin, mutta sitä en arvannut, että siitä meni vain 6 päivää isä kuolemaan.



Mutta niin... Toipuminen ottaa aikaa. Anna sitä itsellesi. Tulee vielä sekin päivä, että et ole itkenyt kertaakaan, ja sitten tulee sekin päivä, että et ole ajatellut isääsi kertaakaan. Kaipaus on ja pysyy aina, sehän tarkoittaa sitä, että isäsi on ollut sinulle rakas.

Olin kuudennella kuulla raskaana, joten oli pakko jotenkin sinnitellä. Kun vauva syntyi en ehtinyt surra. Vieläkin, joka päivä ainakin kerran suru iskee tosi kipeästi. Mikä tahansa voi laukaista sen. En tiedä milloin ehdin tehdä surutyöni loppuun. En suostu puhumaan koko asiasta kenenkään kanssa.

Mietin että voi kun hän eläisi, ei siitä koskaan toivu mutta sen asian kanssa oppii elämään.

isäni oli kuollessaan vain 52 vuotias. Haudalla olen käynyt kerran, näyttämässää lastani.

mutta nyt jäänitetään tuloksia syövästä josta ei voi parantua..ja vie nopeasti mennessään=((..pelottaa..

Tuntuu vaan tosi lamauttavalta tämä tuska vaikka mitään ei ole vielä tapahtunut... Kauhulla odotan miten kauan olen lamaantunut kun se pahin tapahtuu....

Isäni kuoli täysin yllättäen 3 vuotta sitten ja siitä seurasi sellainen suru,että elämä oli ihan sekaisin pitkän aikaa.

Mutta, pikkuhiljaa sitä oppi hyväksymään sen tosiasian, että kuolema on osa elämää ja itse emme saa päiviemme määrää täällä päättää.



Enkä ole edes uskossa, mutta silti koen kiitollisuutta siitä että minulla oli ihana isä. Kauemminkin olisin halunnut hänet pitää, mutta kun se ei ollut mahdollista. :(



Suru on muuttunut kauniiksi haikeudeksi, joka silloin tällöin nousee pintaan. Isää on ikävä, edelleen...

toisaalta hyvä, että suree. Luokkakaverini isä kuoli aivan yllättäen pestessään autoaan ja luokkakaverini järkyttyi niin paljon, ettei pystynyt suremaan. Tapasin hänet parin kuukauden päästä ja hän sanoi, että ei ole surrut ollenkaan. HÄn kieltää koko tapahtuman. On niin shokissa. En tiedä, onko jo pystynyt suremaan. Hän pelkäsi kovasti, että mitä tapahtuu, kun hän ymmärtää tosiasian. Eli suru on toisaalta alku asian hyväksymiseen. En tiedä voiko näin ajatella, mutta tuota luokkakaveriani ajatellessani tuli mieleen.

Kuolemaa edelsi sairastelu jolloin jo surutyötä tehtiin. Pienten lasten kanssa onneksi aika ja elämä menee eteenpäin, ei ehdi jäädä asiaa kauheesti vatvomaan. sairaus onneksi sai asian tuntumaan luonnolliselta, sillä isä suorastaan kuihtui pois ja itsekin jo alkoi puhumaan kuolemasta, tavallaan hyväksyi sen. vuoden verran isä pyöri unissa kurjissa merkeissä. unissa riitelin ja itkin isäni kanssa niitä asioita jotka minun mieltäni kaivoivat... olin aina unessa tosi vihainen isälleni. Nyt kuolemasta on kulunut vuosi -vanha kansa puhuu suruvuodesta ja unissa isäni on alkanut saada seesteisen roolin. tavallaan haluaa muistaa enää ne hyvät ja mukavat asiat. Eli vuoden verran vanha kansa kehottaa suremaan, ei mikään pöllömpi neuvo.