Miksi juuri minä olin kiusattu? Miksei joku muu?

Kenelläpä siihen vastaukset olisi? Mennyttä ja koettua et voi muuttaa eikä vaikuttaa.. Se mihin voit vaikuttaa on se, miten haluat menneisyyteesi suhtautua. Katkeruuteen ei kannata jäädä rypemään. 

Vierailija kirjoitti:

Kenelläpä siihen vastaukset olisi? Mennyttä ja koettua et voi muuttaa eikä vaikuttaa.. Se mihin voit vaikuttaa on se, miten haluat menneisyyteesi suhtautua. Katkeruuteen ei kannata jäädä rypemään. 

Olisihan se helppo suhtautua, jos se olisi ollut edes jollain tavalla siedettävä.

Lersyperseiden voi olla vaikeaa käsittää, että kaikkien elämä ei ole samanlaista kuin heillä.

Sinä et tehnyt rikosilmoitusta. Kiusaajille kuuluu antaa täyslaidallinen takaisin.

Satuit erottumaan joukosta, alistuit helpolla tms.

Aika moni muukin on / on ollut kiusattu. Et ole ainoa.

Kiusatuksi valikoituu ihan kuka vain jos se muu porukka ympärillä omaa rikollisen luonteenlaadun. Rikolliset hakevat rajaa ja se annetaan aina heille mitä kerjäävät. Sitä ei heidän kotinsa aikanaan tehnyt . Siksi yhteiskunta on laatinut lait jossa sekin raja tulee edes joskus vastaan .

Kiuusattuna olemisen voi kääntää voimavaraksi. Kiusattu voi olla tiettyyn ikään mennessä todella vahva, myötätuntoinen, empaattinen ja itsevarma.

Edellämainituista piirteistä voi olla hyötyä monella elämän saralla kuten työelämässä, muiden kiusattujen tukena

, riidoissa ja muissa vaikeissa tilanteissa sovittelevana osapuolena.

Lisäksi kiusatulle on voinut kehittyä vahva intuitio ja muita sellaisia harvinaisempia piirteitä mitä muilta puuttuu.

Voiko olla ,että isäsi koki sinut jotenkin uhkana itselleen?

Oletko hyvä ihmistuntija?

luulen että se oli vanhempiesi vika

Ainakin meidän koulussa oli muitakin kiusattuja kuin mä. Vaikka usein tuntuikin kuin olisin ainoa, mutta en oikeasti ollut. Siihen oli varmaan aika monta syytä: mun hyvät kaverit oli yläasteella eri luokalla, olin omassa ryhmässäni aika yksinäinen, luokalla oli aika paljon kunnon häirikköjä, jotka olisi kuuluneet tarkkikselle, opettajat ei saaneet heitä kuriin, näillä häiriköillä oli omat ongelmansa kotona, jotka teki heistä häiriköitä ja mulla oli vähän vastaavat ongelmat kotonani, mut ne teki musta vaan taas erilaisen, sen toisen ääripään (syrjäänvetäytyvän, aran, masentuneen).

Olin kai helppo kohde ja pistin silmään. Kotona olin tottunut siihen, etten kelpaa äidilleni kuin olemalla kiltti tyttö, ikäviä tunteita ei saanut näyttää, kehuja sain vain pärjäämällä koulussa, muutoin koin olevani aina vääränlainen. Lisäksi äiti oli ryssinyt omat työasiansa pahemman kerran mm. kavaltamalla työpaikaltaan ja saamalla potkut. Mulle tuli siksikin yläasteella ja lukiossa pakonomainen tarve yrittää pärjätä koulussa mahdollisimman hyvin ja saada mahdollisimman hyvä todistus, hyvä työ, ettei kävisi kuten äidille. Olin tunnollinen läksyjen kanssa ja sekös kai oli super ärsyttävää. Silloin en oikein osannut puolustautua. Paitsi ihan yläasteen lopulta muistan, kuinka istuin pitkällä penkillä ja yks poika tuli siihen ja yritti, että väistä. Olisi halunnut mun tilalle istumaan ja vähän läpsäisi/löi mua käskiessään. Vetäisin takaisin vähän kovemmin ja kivahdin "enkä väistä!". Se yllättyi ja antoi olla. Olisi pitänyt osata tehdä tuo jo aiemmin ja haistattaa niille kaikille takaisin... (Vaikka lyöminen tavallaan väärin onkin, mutta...)