En saa apua traumoihin

Onko sun terapeutilla koulutusta ns. EMDR-tekniikkaan? Kaveriani se auttoi eteenpäin.

Tekstinkäsittelytiedosto aukki ja niitä asioita kirjoittaen käsittelemään ja kaivamaan. Koulutusta siihen ei tarvita. Ei kannata ruokkia "yrttitohtoria".

No ensinnäkin tarvitsisit oikein traumaterapeutin ja traumaterapiaa. Oletko kertonut nykyiselle terapeutille kaiken tuon, mitä juuri kirjoitit? On outoa, ettet ole jo traumaterapiassa, siellä sinua osataan auttaa.

P.S. tsemppiä todella paljon, itse kävin melko samanlaisella historialla kolme vuotta kelan korvaamalla traumaterapeutilla ja palauduin täysin työkykyiseksi ja pärjääväksi ihmiseksi :)

Itselläni on ptsd myös ja epätoivoisesti yritän löytää/keksiä keinoja avata niitä suljettuja muistoja. Puhumisesta todella ei ole apua koska kyseessä on ihan aivoperäinen "vamma". Eli siellä on hanat kiinni muistojen suhteen. Kaikki terapia tyylit josta olen kiinnostunut, ovat yhäkin tosin kokeellisella tasolla :/ eikä virallisesti ole juuri paljoakaan vaihtoehtoja.

Ei mullakaan auta vaikka käyn traumaterapeutilla. Se ei vaan osaa mitään.

Mikä sinulla meni pieleen kotona vanhempien kanssa? Kysyn nyt vilpittömän uteliaana koska en halua tehdä samaa virhettä omien lasteni kanssa.

Minä koin aikuisena sellaisen asian, jonka minun mieleni näki paremmaksi piilottaa minulta. Asia oli kymmenen vuotta minulta unohduksissa. Kun yhtäkkiä muistin sen, niin en voinut uskoa, että miten en ollut kymmeneen vuoteen muistanut asiaa. Todella kiehtovaa miten mieli pystyy sulkemaan sisäänsä asioita niin täydellisesti. Kuitenkin kun muistin sen, niin muistin se niin kuin se olisi eilen tapahtunut.

Muistamiseen minut stimuloi uusi työkaveri, jonka kanssa olen alusta lähtien tullut erittäin hyvin toimeen. Työkaveri on hyvin herkkä ihminen ja hänen seurassaan joutui itsekin vähän kävelemään munankuorilla. Aluksi. Enää ei ole sellainen tunne. Mutta jotenkin se munankuorilla käveleminenkään ei ollut minusta rasittava asia, vaan koin sen heti hyväksi jutuksi, että joudun etsimään itsestäni myös sen samanlaisen herkkyyden mikä hänellä on. Koin meidän välillä syvyyttä, luottamusta, turvallisuutta, välittömyyttä, toimeen tulemista, jne. Ja kyllä hänkin koki ja kokee edelleen, että seurassani on helppo olla. Jotenkin hänen läheisyydessään virityin sellaiseen tilaan, että mieleni herkistyi aistimaan sisintäni syvemmällä ja uskalsi taas muistaa.

Kyllähän se muistaminen avasi uuden maailman. Mutta minulla ei kyllä ollut mitään sellaisia oireita, että olisin osannut etsiä mitään muistoja. Se että tuo muisto tuli sieltä syvältä tietoisuuteen oli odottamaton tapahtuma. Ja vaikka siinä oli käsiteltävää, niin kyse ei ollut varmaankaan traumojen vaikeimmasta päästä. Ehkä se siten nousi tietoisuuteen vähän helpommin. Toki asia oli minulle äärettömän ja käsittämättömän suuri. Mutta toisaalta melko looginen, joten kutakuinkin kaikki siihen liittyvä loksahti aika nopeasti paikoilleen.

Myöhemmin olen sitten vielä lukenut dissosiaatiosta. Onko termi sinulle tuttu? Lue aiheesta, jospa siitä olisi jotain apua.

Ensinnäkin, traumaterapiassa kuten missä tahansa muussakin terapiassa olet SINÄ ITSE se jonka on tehtävä työt, ja se on kovaa työtä! Terapeutti on apuväline, avustaja ja tuki. Ei terapeutilla koskaan ole valmista kaavaa ja ratkaisua asettaa päähäsi ja simsalabim! kaikki selviää!

Missään tapauksessa ei yksin kannata alkaa repimään auki unohdettuja traumoja. Olet ne unohtanut, koska mielesi suojaa sinua niiltä! Toden näköisesti et tulisi kestämään sitä kipua jos ne tuosta vain yhtäkkiä avautuisivat sinulle!

Traumaterapia vie  aikaa, ja varsinkin alkuun usein hyvinkin tuskallista kun lähestytään näitä aktiivisesti unohdettuja asioita. Silloin on kyllä oltava kunnollinen ja asiantunteva tuki saatavilla. Tietysti voi turruttaa mielensä kasalla pillereitä ja lääkkeitä  Ei ainakaan tunne mitään. Mutta tuskin se on kovinkaan onnellinen ratkaisu, ei ainakaan elämää! Pilleritokkurassa.

Jos niin käy, että terapeutin kanssa ei synkkaa, on lupa vaihtaa! Kaikilla ei suju kaikkien kanssa, me olemme kaikki ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin, traumaterapiassa kuten missä tahansa muussakin terapiassa olet SINÄ ITSE se jonka on tehtävä työt, ja se on kovaa työtä! Terapeutti on apuväline, avustaja ja tuki. Ei terapeutilla koskaan ole valmista kaavaa ja ratkaisua asettaa päähäsi ja simsalabim! kaikki selviää!

Missään tapauksessa ei yksin kannata alkaa repimään auki unohdettuja traumoja. Olet ne unohtanut, koska mielesi suojaa sinua niiltä! Toden näköisesti et tulisi kestämään sitä kipua jos ne tuosta vain yhtäkkiä avautuisivat sinulle!

Traumaterapia vie  aikaa, ja varsinkin alkuun usein hyvinkin tuskallista kun lähestytään näitä aktiivisesti unohdettuja asioita. Silloin on kyllä oltava kunnollinen ja asiantunteva tuki saatavilla. Tietysti voi turruttaa mielensä kasalla pillereitä ja lääkkeitä  Ei ainakaan tunne mitään. Mutta tuskin se on kovinkaan onnellinen ratkaisu, ei ainakaan elämää! Pilleritokkurassa.

Jos niin käy, että terapeutin kanssa ei synkkaa, on lupa vaihtaa! Kaikilla ei suju kaikkien kanssa, me olemme kaikki ihmisiä.

Miksei voida vain tunnustaa että kaikkeen ei ole vielä löydetty tepsiviä hoitoja (varsinkin mt-ongelmat) vaan sysätään aina sen potilaan harteille se "ihmeen" teko. Minusta traumaterapiakin on yhä aika yksipuolista ja kuten sanoin aikaisemmassa kommentissani, niin ptsdn hoitoon tutkitaan eri menetelmiä kuten kehon kautta tulevaa fyysistä terapiaa tai mdma:ta tai lsdtä.

Kiitos vastauksistanne! Käyn psykodynaamisessa terapiassa ja oma terapeuttini on sanonut, ettei minun kannattaisi mennä mihinkään EMDR-ja traumaterapioihin, koska ne "voivat nostaa mieleen vaikka mitä" ja en hänen mielestäänkestäisi sitä, koska persoonallisuuteni rakenteet ovat"hauraita ja haavoittuvia". Pitäisi vain hyväksyä, ettenmuista ja etten ehkä koskaan tule muistamaan ja paranemaan :(  Mutta en pysty hyväksymään asiaa,haluaisin muistaa ja käsitellä traumat...Terapeutinmielestä se olisi minulle vahingollista. Olen

harkinnut terapeutin vaihtoa, mutta työkyvyttömyyden takia elän yhteiskunnan tuella joten ei ole

varaa vaihtoon. Olen miettinyt itsemurhaakin, koska tunnen olevani toivoton ja menetetty tapaus, ilmeisesti

terapeutti on samaa mieltä

Aiemmin kysyttiin, mikä meni kotona pieleen vanhempien kanssa. Lyhyesti sanottuna alistava ja nöyryyttävä kotikasvatus, pelkäsin isääni ja hän teki minulle henkistä väkivaltaa, välillä myös kuritti fyysisesti. Äiti yritti olla kannustava mutta myötäili isää ja oli myös aiheuttamassa traumoja tekemällä myös henkistä väkivaltaa kuten haukkumalla jne...

Mee vaan traumaterapiaan. Jos koet haurautta, voidaan ensin vakauttaa.

Itse pystyn käymään läpi pahimmatkin asiat.

Oletko ainoa lapsi? Minulla myös samanlainen kotitausta vanhempien suhteen. Lisäksi muita traumoja.

Ei minuakaan terapia ole auttanut, vaikka paljon on tullut nähtyä ja kokeiltua. Joskus joku terapeutti on toki sellainen, että arvostan hänen empatiaansa ja koen hänet sellaisena että hän on ainakin ymmärtänyt minua. 

Typerää joidenkin väittää, että terapia auttaa aina. Lisäksi eri terapiasuuntausten terapeutit minun kokemuksen mukaan usein hieman halveksuvat muita vaihtoehtoja, vaikka eivät aina sitä myönnäkkään.

Auttaisiko sinua edes hieman joku itse tehtävä juttu? Itse tykkään kirjoittaa ja piirtää. En tosin enää 40-vuotiaana jaksa ajatella että siitä kauheasti olisi apua, mutta joskus nuorempana koin että sain edes vähän jotain tunteita purettua sillä.

Mihin terapiaa edes tarvitsee, jos sielläkin työ pitää tehdä itse ja terapeutti ei voi parantaa? Eikö työn voi tehdä sitten kokonaan yksinkin. Oma terapeuttini on muutenkin aina vain hiljaa, nyökyttelee ja välillä katsoo teko-myötätuntoisesti.

Hyviä neuvoja olette antaneet ja itseäni houkuttelisi kyllä tuo traumaterapia...Ja sille joka kysyi, en ole ainoa lapsi, sisaruksia on mutta huomattavasti vanhempia, joten tavallaan olen kasvanut ainoana lapsena, välit sisaruksiin ovat aina olleet ikäeron takia etäiset. Piirtäminen ja runojen kirjoittaminen auttoi nuorempana, tätä nykyä ei ole motivaatiota niihin :/