Mä en kestä itseäni kun lomalla aina innostun "elämään" ja se jatkuu hetken loman jälkeenkin, mutta arjen jatkuessa lösähdän, enkä enää saa itseäni liikkeelle. Miksi?!

Mulla johtuu siitä että lomalla monesti käydään kivoissa ravintoloissa jossa kuitenkin syön naisellisen kevyesti ja juon hienoja drinkkejä, laittaudun ja ostan jotain kallista kuten merkkiaurinkolasit. Sitten alkaa arki ja rahat on loppu :D

Vastaisin, että kyse on aivoista. Rutiinit ovat hyvästä, mutta aivot menevät ns lepomodelle :) Kun rikotaan rutiinit, aivot alkavat raksuttamaan ja joutuvat työskentelemään enemmän. Tämä saa pään hereille ja olo on parempi. Aivan normaalia, mene vain. Se tuntuu sitten hyvälle, kun olet siellä mitä oletkaan menossa tekemään.

Vierailija kirjoitti:

Vastaisin, että kyse on aivoista. Rutiinit ovat hyvästä, mutta aivot menevät ns lepomodelle :) Kun rikotaan rutiinit, aivot alkavat raksuttamaan ja joutuvat työskentelemään enemmän. Tämä saa pään hereille ja olo on parempi. Aivan normaalia, mene vain. Se tuntuu sitten hyvälle, kun olet siellä mitä oletkaan menossa tekemään.

Se voi olla. Mä en kestä ehkä sitä arjen yllätyksettömyyttä, ja masennuksen aikajaksona siitä, ettei ikinä saa aikaiseksi tehtyä mitään, tuli sellainen vankila :'( Opetteli siis siihen, ettei tee mitään. Muistan, miten se piti ihan opetella. Olin masennusta ennen menevä ja tekevä nuoi ihminen, mutta masennus katkaisi kaiken sen. Mua alkaa ihan itkettää nyt kun ajattelen sitä. Kätsin niin siis pahoista mitättömyyden ja itsehalveksunnan tunteista silloin, etten voinut enää tehdä mitään, koska mun koko pääkoppa hyökkäsi mun kimppuun haukkuen mun yrityksetkin. Piti vain opetella istumaan kotona. Tein mä sit jotain ja olin kognitiivisessa terapiassakin lopulta, mutta se ei edes osannut kaivaa tätä ylös se terapeutti! Ei käsitelty mun vointia pikeastaan olenkaan. Vain mun puuttuvia opintoja ja sen sellaista. Ettei ole parisuhteita ollut koskaan jne.

ap

Olen huomannut saman. Varsinkin jos lomalla pystyy matkustamaan, niin jo muualle saapuessa alkaa tapahtua muutos olemisessa. Ylipäätään havainnoit ympäristöä ja pelkästään käveleminen vieraan kaupungin kaduilla saa sinut unohtamaan sen, että "huomenna pitäisi", "teinköhän moka", "ziisus - unohdin että" jne.

Masennus ei ole vain aivojen kemiaa, vaan sitä että arjen elo on useimmille meistä ankeaa suorittamista. Joskus olen kuvaillut tätä työelämän ja kodin pyörityksen systeemiä avovankilaksi. On tietty liikkumavara, mutta pakko on toistaa päivästä toiseen samat tylsät rutiinit. En ole saanut apua terapiasta, liikunnasta, joogasta, mietiskelystä...Vikaa on varmaan päässä, kun olen kuvitellut elämän tarjoavan muutakin kuin raatamista.

Nytkin ulkona on mitä mahtavin sää, mutta minua v....taa pelkkä maanantainen töihin paluu.

Ruikuti, ruikuti, mutta näin on.

Mä haluaisin sellaisen elämän, jossa ei ole mitään perusarkea. Eniten ehkä olen katkera siitä, etten ole saanut sitä. Kadehdin ihmisiä, joiden työ on jatkuvasti vaihtelevaa, parhaimpana tietysti sellainen vaihteluvuus, johon saisi täysin itse vaikuttaa. Minään heittopussinakaan en suostuisi olemaan. Eli käytännössä joku taiteijija olisi tällainen varmaan. Yrittäjänkin arkea sanelevat asiakkaat. Tietysti se on eri juttu, jos kokee, että niin pitää ollakin, eikä, että se on jokin vankila.

Mulla on ehkä poikkeuksellsen suuri vapauden kaipuu. Luulen, että se johtuu persoonan kehityksen rajoittamisesta kasvatuksessani.

ap

Halusinkin nuorena taiteelliselle alalle, mutta persoonan vapauden ja omaehtoisen olemisen ja päätännän rajoittuneisuus, tajusin niiden olevan este. En tulisi ikinä saavuttamaan mitään haluamaani, vaikka miten "taiteilisin" kun ne olisivat taakkanani. En vain todellakaan tiennyt, miten vapautua niistä. Se oli aivan hirvittävää aikaa. Tulipas tästä nyt mentyä ihan muihin asioihin.

ap

Lomailu pitää aloittaa vähemmän räväkästi.  Arjesta löytää iloa jos ei ole ylirasittunut, silloin on aivan normaalia olla väsynyt.

Jonkun toisen mielestä kurja työ voi olla kivaa.

Paljonkaan ei ole reissattu, harvoin silti muistan olleeni pitkästynyt.

Vierailija kirjoitti:

Halusinkin nuorena taiteelliselle alalle, mutta persoonan vapauden ja omaehtoisen olemisen ja päätännän rajoittuneisuus, tajusin niiden olevan este. En tulisi ikinä saavuttamaan mitään haluamaani, vaikka miten "taiteilisin" kun ne olisivat taakkanani. En vain todellakaan tiennyt, miten vapautua niistä. Se oli aivan hirvittävää aikaa. Tulipas tästä nyt mentyä ihan muihin asioihin.

ap

Vähänks sama. Tiesin nuorena olevani lahjakas tietyissä jutuissa ja esimerkiksi opettajat kannustivat taiteelliselle alalle. Mutta sisimmässäni tiesin myös, että minulta puuttuu tarvittava omaehtoisuus ja kyky olla välittämättä muiden arvioinnista. Menestyminen vaatii usein tietynlaista "röyhkeyttä" oli ala mikä hyvänsä. Valitsin koulutuksen, joka takasi työnsaannin, mutta arjen iloa siitä duunista on vaikeaa kiskoa. Lähinnä kestokyky pistää sinnimään, kun leipänsä on tienattava. Tunnen itseni juhdaksi.

Olen ollut onnellinen silloin, kun lapset olivat pieniä. Heidän kanssaan tuli heittäydyttyä kaikenlaiseen hullutteluun.

Eikä mulla aika käy pitkäksi. Luen paljon, katson elokuvia, käyn kuuntelemassa bändejä ja ellen muuta keksi, ratkon sudokuja. Mutta ne hetket, jolloin oikeasti nautin elämästä ovat huvenneet. Siksi haluan muualle taas, kun lomaa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusinkin nuorena taiteelliselle alalle, mutta persoonan vapauden ja omaehtoisen olemisen ja päätännän rajoittuneisuus, tajusin niiden olevan este. En tulisi ikinä saavuttamaan mitään haluamaani, vaikka miten "taiteilisin" kun ne olisivat taakkanani. En vain todellakaan tiennyt, miten vapautua niistä. Se oli aivan hirvittävää aikaa. Tulipas tästä nyt mentyä ihan muihin asioihin.

ap

Vähänks sama. Tiesin nuorena olevani lahjakas tietyissä jutuissa ja esimerkiksi opettajat kannustivat taiteelliselle alalle. Mutta sisimmässäni tiesin myös, että minulta puuttuu tarvittava omaehtoisuus ja kyky olla välittämättä muiden arvioinnista. Menestyminen vaatii usein tietynlaista "röyhkeyttä" oli ala mikä hyvänsä. Valitsin koulutuksen, joka takasi työnsaannin, mutta arjen iloa siitä duunista on vaikeaa kiskoa. Lähinnä kestokyky pistää sinnimään, kun leipänsä on tienattava. Tunnen itseni juhdaksi.

Olen ollut onnellinen silloin, kun lapset olivat pieniä. Heidän kanssaan tuli heittäydyttyä kaikenlaiseen hullutteluun.

Eikä mulla aika käy pitkäksi. Luen paljon, katson elokuvia, käyn kuuntelemassa bändejä ja ellen muuta keksi, ratkon sudokuja. Mutta ne hetket, jolloin oikeasti nautin elämästä ovat huvenneet. Siksi haluan muualle taas, kun lomaa on.

Mä haahuilin ensin kymmenen vuotta, kun en halunnut uskoa, että mun on pakko taipua paska-aloille, jotka ei mua kiinnosta, ja kai sitä kuvitteli, että käymäni useampivuotinen terapia auttaisi tässä. Mutta paskat se siihen auttoi, terapeutin tavoite olikin siinä, että sopeudun just tuohon asiaan, että vain ylipäätään on se työ ja that's it. Olen katkera, kun en saanut sitä apua, joka olisi oikeasti tukenut MINUA.

Varaa oli jotenkuten haahuilla, ja kai sitä olisi voinut jatkaakin, mutta sekin on aika rankkaa! Et ole kellekään "mitään", jos olet vain työtön, ja ammatti, jonka siinä välissä hankin ei muuttanut sitä asiaa miksikään.

Työ ei minua kuitenkaan nykyisin kiusaa, vaan nimenomaan vapaa-aika. Arkea sekin vain on. Arjessa vain mättää se, ettei se kiinnosta mua pätkääkään.

En ole varmaan päässyt yli vieläkään siitä, mitä mulle tapahtui, kun ne itsesyytökset ja itseinho ja itsetunnon romahdus tulivat.

Kaikkien mielestä se oli vain ihan normaalia, lääkäreiden ja terapeutin. Mutta minusta ei ihmisen kuulu olla sellainen!!!!!! Ja en ennen ollutkaan. Kukaan ei auttanut minua selvittämään, mistä ne tulivat. Vasta ajan kanssa olen alkanut tajuta, että äitini oli täysin empatiakyvytön ja itse ongelmissa ja koitti peittää ne kaikin tavoin, sairastuttamalla minut. Empatiakyvyttömän vanhemman kanssa mikään ei toimi, niin kuin vain "huonojen, vähän osaamattomien" vanhempien kanssa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusinkin nuorena taiteelliselle alalle, mutta persoonan vapauden ja omaehtoisen olemisen ja päätännän rajoittuneisuus, tajusin niiden olevan este. En tulisi ikinä saavuttamaan mitään haluamaani, vaikka miten "taiteilisin" kun ne olisivat taakkanani. En vain todellakaan tiennyt, miten vapautua niistä. Se oli aivan hirvittävää aikaa. Tulipas tästä nyt mentyä ihan muihin asioihin.

ap

Vähänks sama. Tiesin nuorena olevani lahjakas tietyissä jutuissa ja esimerkiksi opettajat kannustivat taiteelliselle alalle. Mutta sisimmässäni tiesin myös, että minulta puuttuu tarvittava omaehtoisuus ja kyky olla välittämättä muiden arvioinnista. Menestyminen vaatii usein tietynlaista "röyhkeyttä" oli ala mikä hyvänsä. Valitsin koulutuksen, joka takasi työnsaannin, mutta arjen iloa siitä duunista on vaikeaa kiskoa. Lähinnä kestokyky pistää sinnimään, kun leipänsä on tienattava. Tunnen itseni juhdaksi.

Olen ollut onnellinen silloin, kun lapset olivat pieniä. Heidän kanssaan tuli heittäydyttyä kaikenlaiseen hullutteluun.

Eikä mulla aika käy pitkäksi. Luen paljon, katson elokuvia, käyn kuuntelemassa bändejä ja ellen muuta keksi, ratkon sudokuja. Mutta ne hetket, jolloin oikeasti nautin elämästä ovat huvenneet. Siksi haluan muualle taas, kun lomaa on.

Kaikkien mielestä se oli vain ihan normaalia, lääkäreiden ja terapeutin. Mutta minusta ei ihmisen kuulu olla sellainen!!!!!! Ja en ennen ollutkaan. Kukaan ei auttanut minua selvittämään, mistä ne tulivat.

ap

Siis tarkoitan sitä, että ketään ei kiinnostanut selvittää, että mitä oli tapahtunut, miten ne ovat voineet tulla, varmaan luulivat, että mä olen aina ollut sellainen. Haluttiin vain keksiä selityksiä, miten normaalia sairastuminen on, no vittu on varmaan joo kun tää nykyinen yhteiskunta on niin sairas. Enkä siis syytä yhteiskuntaa vaan ihmisiä siinä. Sairaista ajatusmalleista ei oikeasti edes haluta eroon, niitä vain opetellaan sietämään ja tulemaan niiden kanssa toimeen! Haloo.

Johtuu mielestäni siitä, että kaiken tämän henkisten (en nyt puhu fyysisistä) mielensairauksien synnyn takana olevaa eläytymiskyvyn puutetta toisten ihmisten asemaan ei tunnisteta eikä myönnetä olevan olemassakaan.

ap

Terapiahan on osin eräänlaista normeihin ja yhteiskunnan vaatimuksiin sopeuttamista. Kaikkien pitää mukautua muottiin, joka on etukäteen valettu.

Vielä opiskellessani ajattelin, että voin työhön mentyäni "harrastaa" sellaisten asioiden tekemistä, jotka aidosti tuottavat mielihyvää. Enpä tajunnut, että työpäivän jälkeen olisin pelkästä ihmiskuormituksesta niin poikki, että tuijotan vain töllöä mitään ajattelematta.

Työpaikat ovat pahimmillaan kuin lastentarha tai alakoulu, jossa työkaverit kiusaavat ja hartaushetkinä hoetaan strategiaa ja arvoja. Vahinko, että omat arvot ovat ristiriidassa työyhteisön arvojen kanssa. Muualle en pääse ja elettävä on.