Miksi monet naiset ovat todella epävarmoja miehen seurassa?

Kyllä kuulun. Olen 30v. enkä koskaan ollut miehiä lähempänä kuin 2metriä. Pois lukien isäni. Hän on ainoa mies joka on aina tukenut ja kannustanut minua. Kaikki kouluvuosien luokkien pojat 1lk-9luokalla kommentoivat toisilleen ja minulle päin naamaa ilkeästi ulkonäöstäni, joskus lensi sylkeäkin päälle. Olin luokan pisin ja kookas, en kuitenkaan mitenkään epäterveellisen ylipainoinen.

Toisen asteen opinnoissa kuljin jo seiniä

pitkin, ettei minuun kiinnitettäisi mitään huomiota. Nuoruus meni vastakkaista sukupuolta peläten ja vältellen, koska ilkeät kommentit satuttivat tosi pahasti. Olin herkkä lapsi. Koskaan ei tiennyt mitä ja kuka huutelee. Itsetunto paskana.

Opiskelin naisvaltaiselle alalle. Miehiin en törmännyt oikeastaan ollenkaan niin, että olisi pitänyt jutella. kaveriporukoihinkaan ei kuulunut poikia, kauhistus olisi ollutkin.

Nykyisin kun kohtaan joissain tilanteissa miehiä, tai minulle on sanottu että joku oli minusta kiinnostunut, niin olen kyyninen ja ajattelen, että kai vittuillakseen katsoo miten reagoin. Tai ettei oikeasti jaksaisi jutella kanssani kun olen tylsä. Ulkonäön puolesta olen aikuistuttuani mielestäni ihan ok, mutta silti en osaa olla ajattelematta, että kukaan ei oikeasti voisi olla minusta kiinnostunut. Tämä ilmenee kohdatessa viileän ystävällisenä käytöksenä, tosin hermostus varmasti paistaa takaa. Koetan lopettaa keskustelun nopeasti ja haluan paeta paikalta.

Ja silti kaipaan kumppania, jota rakastaa ja joka rakastaisi takaisin..

Minä olen aluksi epävarma, kunnes varmistun siitä ettei mies ole näitä kiusaajatyyppejä, jotka teini-iässä tuli juttelemaan minulle siksi, että hävisivät vedon tms.

Koko- ja voimaero on jo pelkästään huomattava. Murrosikäiset pojatkaan eivät yleensä suhtaudu aikuisiin miehiin samalla tavalla kuin ikätovereihinsa.

Koska teeskennellyn ystävyyden takana on aina jotain muuta. Siitä tulee ällöttävä olo.

Tietysti ehkä nyt vanhempana löytäisi jo helpommin miehiä ihan vain kaveriksi. Mutta en ole vuosiin enää yrittänyt, vältän miesten lähempää seuraa.

Kuulun tähän joukkoon ja johtunee varmasti siitä etten ole koskaan kelvannut yhdellekkään miehelle. Olen varma että kaikki miehet pitävät mua vastenmielisenä. N28

Mulla on takana kaksi avioliittoa, hyvin huonoa sellaista manipuloijien ja kontrolloijien kanssa (joo en osannut ottaa heti ekasta opiksi). Nyt varon visusti enää sotkeutumasta miehiin ja heti kun joku ihastuu, otan jalat alleni. Mutta en halua loukata ketään ja ahdistun suorastaan kun pitäisi vastata viestiin tai puhelimeen ja selittää miksei ole vastannut. Vanhat epävarmuudet ja pelot nostaa päätään vaikka en ole kenellekään nykyisin tilivelvollinen tekemisistäni. Inhottavaa.

Kyllä myönnän, että tunnen oloni vaivaantuneeksi sellaisten miesten seurassa, joita en tunne. Naisten kanssa en ole yhtä varautunut.

Vierailija kirjoitti:

Koko- ja voimaero on jo pelkästään huomattava. Murrosikäiset pojatkaan eivät yleensä suhtaudu aikuisiin miehiin samalla tavalla kuin ikätovereihinsa.

Monet naiset ovat erityisen vahvoja. Saattavat yllättää pippurisuudellaan, vaikka ovat keskipituisia 159 senttisiä.