Raskaudenkeskeytys vai ei?
En ole koskaan aiemmin tälle palstalle kirjoittanut, mutta nyt olen niin hukassa itseni kanssa, etten keksi oikein muutakaan...
Olen siis 27-vuotias kahden pienen (3v ja 1v) lapsen äiti. Lasten isän kanssa olen naimisissa, yhdessä olemme olleet jo yli 6 vuotta. Ennen nuorimmaisen lapsen syntymää koimme monta peräkkäistä keskenmenoa ja sain lopulta kuulla gynekologilta munasarjojeni ja kohtuni "vanhentuneen" ennenaikaisesti syystä X. Jatkoimme kuitenkin yritystä ja lopulta kevyiden hoitojen siivittämänä meillä tärppäsi - kuopus pysyi matkassa mukana ja syntyi terveenä ja elävänä. Olimme päättäneet, että kaksi lasta on hyvä meille, sillä a) kahdessakin on tarpeeksi tekemistä ja b) minulla oli tosiaan todettu olevan erittäin huonot saumat tulla enää raskaaksi, raskauden todennäköisyydeksi lääkäri antoi 2-4% hoitojen kanssa. Minä en kestäisi enää yhtäkään keskenmenoa ja hoitoja. Nautin kuopuksen vauva-ajasta 100%sti ja olin jo sopeutunut ajatukseen, että perheessämme on kaksi lasta. Kaikki rullasi hienosti omalla painollaan ja elämä näytti valoisalta.
Nyt sitten on kuitenkin käynyt niin, että olenkin yllättäen raskaana. Emme mieheni kanssa missään nimessä voineet kuvitella, että raskaus olisi ylipäätään mahdollinen, sillä luomuraskaudelle oli annettu useammankin lääkärin taholta käytännössä täystyrmäys. Olen nyt viikolla 4+4. En tiedä, mitä tässä oikein pitäisi tehdä... :'( Mies haluaa abortin, sillä ei tunne halua palata enää vauva-aikaan ja kokee parisuhteemme natisevan jo nyt liitoksistaan. En tiedä itsekään, jaksanko enää kolmatta lasta; tähän asti molemmat raskauteni ovat olleet erittäin vaikeita ja käytännössä olen ollut sairaslomalla suurimman osan raskaudestani. Miten ihmeessä pärjään kahden lapsen kanssa kotona, jos oksennan, pyörtyilen ja sairastelen seuraavat 8kk? Myös talous huolettaa; olemme juuri nostaneet ison pankkilainan ja minä olen ollut työelämästä poissa jo monta vuotta (vakkaripaikkaakaan ei edes ole!). Kaikki järkisyyt sanovat, että raskaudenkeskeytys olisi fiksu vaihtoehto, mutta sitten... se tunnepuoli :'(
Pelkään, että mies ottaa ja lähtee, sillä sanoo sen olevan ihan mahdollistakin. Hän pelkää minun jaksamistani ja omaa katkeroitumistaan minua kohtaan. Minä taas pelkään perheeni ja jo olemassaolevian lasteni puolesta; pystynkö/jaksanko olla heille niin hyvä äiti ja vaimo, kuin haluaisin? Entä, jos jään kolmen lapsen kanssa yksin? Miten selviämme taloudellisesti? Pitäisi vaihtaa asunto, auto jne... Pelkään kuitenkin, että jos teen abortin, niin en pystyisi elämään itseni kanssa, saati tuon miehen, joka minua tähän keskeytykseen lähinnä nyt painostaa :(
Toivon, että tältä palstalta löytyisi nyt ymmärrystä tilanteelleni tuomitsemisen sijaan. Lähinnä kaipaisin nyt ehkä kokemuksia samankaltaisista tilanteista ja siitä, miten ihmiset ovat niissä itse toimineet... Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen tähän tilanteeseen itseni saattanut, vaikka tosiaan raskauden mahdollisuus oli huonompi, kuin esim. normaalitapauksissa e-pillereitä käyttävillä naisilla.