En pysty nauttimaan enää mistään.
Oonko todellakin ainoa äiti, jolta on raskauden jälkeen mennyt elämän ilo täysin. Ennen raskautta olin hoikka, todella fitissä oleva nuori kaunis nainen... järkytys oli suuri kun raskaus aikana alkoikin arpia tulemaan kun sieniä sateella. En sitten palautunutkaan raskauden jäkleen kuukaudessa tai parissa, en edes puolessa vuodessa kuten jotkut onnelliset muut yhden lapsen synnyttäneet nuoret äidit. Oon niin järkyttävän ruma, oksettava ja kaikin puolin luotaan poistyöntävän näkönen, että se vaikuttaa ihan kaikkeen. En pysty nauttimaan mistää, en edes lapsestani. Tää on koko ajan joka ikinen päivä tässä vuoden ajan ollu mun itkun aihe... en pysty elämään tälläisessä kropassa. Vaikka kuinka laihdutan jne, en saa tätä arpipussia mihinkään mahasta, rinnat arpiset tyhjät pussit ja reidet sekä kyljetkin täynnä pelkkää arpikudosta... vaikka maksaisin itseni kipeäksi (ei edes tosin oo rahaa vielä) menemällä vatsanahan kiristysleikkaukseen, ei sillä silti saada tätä arpimassaa kokonaan pois... ei ole mitään tehtävissä, enkä tiedä kauvanko jaksan elää enään näin.
Minusta vaikuttaa, että sinulla on epärealistinen kuva ihmisestä. Ei tämä keho ole täysin meidän hallinnassamme. Oikeastaan se tekee mitä haluaa, kuten sairastuu jne. Me voimme kuitenkin päättää mitä jätämme tekemättä. Ajattele laajemmasta perspektiivistä. Vaikka olisikin joku kauneusihannemaha, niin ei sekään ikuinen ole. Kaikki vanhenee ja sairastuu ja asioista joudutaan luopumaan ennenpitkää. Elämä ei ylipäätäänkään ole mitään jatkuvaa iloa tai nautintoa, tai mikään onnen karuselli. Useimmilla se on valon ja varjon rajamailla taistelua läpi elämän syvissä pimeyksissä käyden, joskus kuoleman rajallakin, ja helpotusta ovat tuomassa vain pienet hetket. Siihen kärsimykseen on syynä kyllä sekin että yhteiskunta tavoittelee niin sokealla vimmalla kaikkea maallista hyödykettä, lähtee siis liikkeelle lähtökohtaisesti harhakuvitelmasta, joka ei voikaan muuta kuin tuottaa pettymyksen, tajuamatta hyvän olon tulevan sisältäpäin. Joskus pitää vain hammasta purren että myrsky ja yö menee ohi ja kyllä se menee... Älä ole niin ankara itsellesi ja opettele että välillä suhtaudu kehoosi, tunteisiisi ja ajatuksiisi kuin vierailijoihin ja anna asioidenkin levätä.