Millainen ihminen hylkää läheisensä hädän hetkellä?

En sairauden vuoksi, vaan koska kyseisen henkilön käytös muuttui todella epävakaaksi diagnoosin (kaksisuuntainen mielialahäiriö) myötä. Hän ikään kuin oikeutti kaikki julmat sanansa, fyysisen väkivaltansa ja valehtelun sillä, että on sairas. Yritin alkuun auttaa ja tukea, mutta lopulta itsekkäästi päätin ystävyytemme ja yhteydenpidon omalta osaltani. Perään sain vielä vuoroin anelevia viestejä, vuoroin haukkuja ja tappouhkauksia.

Niin ja itselläni sama diagnoosi, mutta ystäviä ja hyvä parisuhde löytyy. Ei aina syy ole se sairaus vaan ihminen, joka sairastaa. Kaikkea eisitä tarvitse sietää.

En ole hylännyt vielä (hoidan sairasta puolisoa), mutta joskus tuntuu kuin olisi elävältä haudattu ja huutaa vain apua, eikä kukaan voi auttaa. T.omaishoitaja

Vierailija kirjoitti:

En sairauden vuoksi, vaan koska kyseisen henkilön käytös muuttui todella epävakaaksi diagnoosin (kaksisuuntainen mielialahäiriö) myötä. Hän ikään kuin oikeutti kaikki julmat sanansa, fyysisen väkivaltansa ja valehtelun sillä, että on sairas. Yritin alkuun auttaa ja tukea, mutta lopulta itsekkäästi päätin ystävyytemme ja yhteydenpidon omalta osaltani. Perään sain vielä vuoroin anelevia viestejä, vuoroin haukkuja ja tappouhkauksia.

Niin ja itselläni sama diagnoosi, mutta ystäviä ja hyvä parisuhde löytyy. Ei aina syy ole se sairaus vaan ihminen, joka sairastaa. Kaikkea eisitä tarvitse sietää.

Tuollainen syy on ihan perusteltu toki, mutta hain tässä hieman erilaista lähtökohtaa, jossa nimenomaan sairaus tai muu kriisi ajaa ihmisen pois jo heti alkutekijöissään kun asia tulee ilmi. Ei kenenkään tietenkään tule sietää huonoa kohtelua sairaudesta huolimatta, sen ymmärrän.

Tuo edeltävä viesti on totta. Ei kenenkään tarvitse loputtomasti kestää mitå vain toiselta ihmiseltä ei vaikka se toinen on sairas. Johan siinä auttajakin väsyy ja luhistuu. Ja itse kelläkin on oikeus suojata itseään ja omaa jaksamista.

Minulla omat vanhemnat hylkäsi 90-luvun laman aikana kun meillä oli miehen kanssa pitkään työttömyyttä ja lomautuksia. Käänsivät selkänsä ja eivät mitenkään meitä muistaneet. Muille sisaruksille olivat niin mukavia. Heillä kun oli työpaikat säilyneet lamasta huolimatta eli olivat siis arvokkaita. Eli meitä lyötyjä lyötiin lisää ja niillä jolla oli annettiin lisää.

Masentunut ihminen alkoi masentaa minuakin. Oli pakko erota.

Minut hylättiin hädän hetkellä. Sairastuin hetkellisesti vakavasti, oli kyse elämästä ja kuolemasta. Menetin luottamuksen ihmisiin tämän yhden henkilön myötä. Nyt voin hyvin, mutta emme ole väleissä. En pysty antamaan anteeksi eikä hän sitä ole pyytänytkään.

Joidenkin on vaikea kohdata tunteita ja suhtautuvat jopa vihamielisesti ihmisiin joilla on tuskaa. Mä en tiedä mitä näiden ihmisten omassa elämässä on ollut, etteivät pysty myötätuntoon.

Ei siihen meillä ainakaan tarvittu muuta kuin vain se että tajusin varhaisteininä etten usko kuten syvästi konservatiiviset ja uskonnolliset vanhempani. En siis mitenkään käyttäytynyt vastoin heidän moraalikäsitystään, en vaan uskonut heidän määritelmäänsä Jumalasta.

16-vuotiaana ilmoitettiin ettei ole asiaa enää kotiin (sitä ennen pari vuotta painostusta, manipulointia, uhkailua, kiristystä palata ruotuun uskossa, tuloksetta).

Edes lastensaaminen, naimisiinmeno, lapseni vakava sairaus ei ole kääntänyt Vanhempieni päätä. Olen heille kuollut. En ole vuosiin enää edes yrittänyt ottaa kontaktia heihin.

Vastaus ap:n kysymykseen: Heikko ihminen.

Minutkin on hylätty hädän hetkellä, ilman selityksiä. Nyt kun tapahtuneesta on jo pari vuotta, olen alkanut miettiä syytä. Olen tullut siihen tulokseen, että koska kyseinen hylkääjä ei ole koskaan kokenut "kriisiä", hän ei osaa asettua toisen asemaan. Hän ei kestänyt katsoa kriisiäni eikä osannut reagoida siihen, joten koki varmaan parhaaksi laittaa välit poikki.

Minkä toinen kokee hylkäämisenä? Minun ystävälläni on nyt ollut kriisiaikaa. Laitan viestejä, hän ei useinkaan vastaa niihin. Soitan, niin hän vastaa, mutta ei juttele. Voi olla jopa täysin hiljaa. Viimeksi kävin luonaan kuukausi sitten, jolloin läsnäoloni ahdisti häntä kovasti ja puhuminen oli mahdotonta. En ole sen jälkeen käynyt ahdistelemassa, sillä ymmärsin, että hän haluaa olla rauhassa.

Minulla on aivan kamala olo siitä, että koen hylänneeni hänet. En tiedä onko parempi käydä, vaikka se ahdistaa (sitten lopulta kumpaakin). Hänestä en saa selvää, että toivooko hän, että pidän yhteyttä vai että jätän rauhaan. Yritä tajuta mitä hän toivoo ja toimia sen mukaan. Mutta entä jos silti olen hänen mielestään hylännyt hänet.

Sellainen jonka pää ei kestä.

Minä hylkäsin, koska en vain enää jaksanut.  Jätin mieheni, kun käytös muuttui aina vain arvaamattomampaan suuntaan. Lääkehuurut kun vähenivät, alkoi tappaminen. Ei sitä jaksanut lasten kanssa, kuunnella ja katella. Miehen nostin pellolle.

Hän teki valintansa meidän ja noiden lääkkeitten välillä. Mitään syytä fyysiselle kivulle eivät lääkärit löytäneet, mutta lääkitystä jatkettiin ja nostettiin, kun hoitovaste huononi.

Nyt edelleen kipupotilaana, mutta yhteiskunnan riesana, ei meidän.

Pelastin lapseni ja itseni, eli huono minä..

Hups

Kaikki eivät ole henkisesti niin vahvoja, että jaksavat kantaa edes kunnolla omaa taakkaansa, saati jonkun toisen. Minkäs sille voi?

MiäsHenkilö kirjoitti:

Kaikki eivät ole henkisesti niin vahvoja, että jaksavat kantaa edes kunnolla omaa taakkaansa, saati jonkun toisen. Minkäs sille voi?

Sitten miäshenkilö voi olla yksin loppuelämänsä ja itkeä kilttimiehen tuskaa. Hädässä ystävä tunnetaan. Ja hädässä joskus ihastutaan siihen joka on sekä kiltti että vahva. Sellaisiakin on.

Tuttuni (mies) jätti vakavasti sairaan vaimonsa heti tämän paranemisen jälkeen. Lähes 10 vuotta oli pelkkää kärsimystä, koko elämä pyöri naisen sairastumisen ympärillä. Jokaikisessä asiassa nainen löi sairaskorin pöytään. Mies ei vaan enää jaksanut.

ap, tilanteita on erilaisia ja ihmiset ovat erilaisia. Aika mustavalkoista syyttää yhtään ketään.

sivari

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin tietää mitä liikkuu sellaisen ihmisen päässä joka hylkää vaikka ystävänsä tai puolisonsa vakavan sairauden takia.

Jos olet näin toiminut niin voisitko kertoa miksi?

Totaalinen järkytys. Eli maailma romahtaa. Tulee pako-refleksi.

En ole jättänyt ketään hädän hetkellä. Mutta ymmärrän, että jos toinen on pahasti sairas, eikä esimerkiksi haluakkaan saada itseään kuntoon vaan mm. riehuu, särkeepaikkoja ja syyttää muita olemassa olevasta tilanteestaan, niin kyllä silloin saattaa olla viisaampi poistua, ennen kuin sairastuu tai mahdollisesti loukkaantuu itse.