Synnytyksen jälkeinen kuoleman pelko

Melko normaalia, jos kuiten silti ottaisin asian puheeksi neuvolassa.

Oliko traumaattinen synnytys? Mulla oli tuota paitsi niin että odotin asteroidin putoavan maahan. Post traumaattinen stressireaktio. Pääsin yli sillä lailla että mietin mikä on pisin aika jonka minä ja lapsi ovat turvassa. Aloitin päivistä ja pidensin aikaa kuukausiksi. Tyyliin voin luottaa siihen että olemme vielä huomenna hengissä. Vähitellen meni ohi.

Minullakin oli ensimmäisen lapsen jälkeen. Panikoin, että jos kuolen, miten mieheni pärjää lapsen kanssa.

Meni ohi. Kannattee silti puhua neuvolassa,ettei mene liian pahaksi.

Vierailija kirjoitti:

Oliko traumaattinen synnytys? Mulla oli tuota paitsi niin että odotin asteroidin putoavan maahan. Post traumaattinen stressireaktio. Pääsin yli sillä lailla että mietin mikä on pisin aika jonka minä ja lapsi ovat turvassa. Aloitin päivistä ja pidensin aikaa kuukausiksi. Tyyliin voin luottaa siihen että olemme vielä huomenna hengissä. Vähitellen meni ohi.

Oli aika rankka. No siis mulla on vähän samankaltaista.. Mietin välillä mitä jos joku murtovaras iskee meidän kotiin tai joku ampuja, miten pelastan itseni ja lapseni. Tai pelkään jos olen julkisilla paikoilla että joku tulee ammuskelemaan. Ja ihan vaikka mitä ahistavaa pyörii päässä, haluaisin tästä eroon :(( koko ajan on joku uusi sairaus.. Mies kun oli reissutyössä sain yksin ollessani jonkinlaisia pelkotiloja nukkumaan mennessä. Pelkäsin kaikkea, en saanut unta. Tuntuu että olenko tulossa hulluksi 😖

Ap

Olen itse lapseton, mutta "lapsellinen" paras ystäväni raportoi tuollaisia tuntemuksia. Että kaupoissa tulee mieleen, että missä ovat hätäuloskäynnit, kun pyssymies iskee paikalle. Lisäksi itsellä ahdistuneisuustaustaa, joten tässä pähkäilen, että entäs jos synnytyksen jälkeinen masennus (jolla on vahva hormonaalinen pohja) on usein synnytyksen jälkeistä ahdistusta. Tällöin voisin kuvitella, että alttius ahdistuneisuudelle menee nopeasti ohi hormonaalisen tilanteen tasautuessa. Ja rankka synnytyskin on kauempana.

Ahdistuneisuuteen liittyy välttämiskäyttäytymisen kehittyminen: jos esim. ahdistaa mennä ulos, saattaa helposti jättäytyä neljän seinän sisään. Omasta kokemuksesta tiedän, että sitä on jumalattoman vaikeaa saada katki, joten taistele! Itsemyötätuntoinen ajattelu auttaa. Keskity hengittämiseen ja ajatukseen: "Minä olen turvassa, kaikki on hyvin." Tässä on semmoinen viisaus takana, että keho siirtyy paniikkimoodista lepomoodiin, ihminen oppii harjoittelemalla rauhoittamaan itse itsensä. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Olen itse lapseton, mutta "lapsellinen" paras ystäväni raportoi tuollaisia tuntemuksia. Että kaupoissa tulee mieleen, että missä ovat hätäuloskäynnit, kun pyssymies iskee paikalle. Lisäksi itsellä ahdistuneisuustaustaa, joten tässä pähkäilen, että entäs jos synnytyksen jälkeinen masennus (jolla on vahva hormonaalinen pohja) on usein synnytyksen jälkeistä ahdistusta. Tällöin voisin kuvitella, että alttius ahdistuneisuudelle menee nopeasti ohi hormonaalisen tilanteen tasautuessa. Ja rankka synnytyskin on kauempana.

Ahdistuneisuuteen liittyy välttämiskäyttäytymisen kehittyminen: jos esim. ahdistaa mennä ulos, saattaa helposti jättäytyä neljän seinän sisään. Omasta kokemuksesta tiedän, että sitä on jumalattoman vaikeaa saada katki, joten taistele! Itsemyötätuntoinen ajattelu auttaa. Keskity hengittämiseen ja ajatukseen: "Minä olen turvassa, kaikki on hyvin." Tässä on semmoinen viisaus takana, että keho siirtyy paniikkimoodista lepomoodiin, ihminen oppii harjoittelemalla rauhoittamaan itse itsensä. Tsemppiä!

Joo, mulla on sama kuin ystävälläsi, mietin hätäuloskäynnit ja miten pakenen jos joku hyökkää. Itseasiassa muistin juuri että synnärilläkin oli tätä pelkoa, jos joku hyökkää. Mutta nyt kuukauden ajan tää on ollu ihan kauheaa. Pitää varmaan ottaa neuvolassa puheeksi. Kiitos tsempeistä ja viestistäsi :) ap

Eiköhän tuollaisia ajatuksia ole aika monella äidiksi tulleella.Tunnistan itseni myös tuosta mitä kirjoitit.Sitä se äidiksi tulo teettää.

Numero 5 jatkaa vielä (eipä kestä kiittää :D ): tuohan on todennäköisesti jotain hyyyyvin biologispohjaista. Luolanainen meissä ajattelee, että "mulla on nyt poikanen ja sitä pitää suojella". Ja sitten modernissa maailmassa tää lyö ihan yli. Suurimman osan koko kehityshistoriastamme ihminen ehkä tapasi noin sata ihmistä elämänsä aikana. Jos tuli vieras naama vastaan, se oli potentiaalinen uhka. Ja nykypäivän supermarketissa taas...noh, eihän siellä ole muita kuin vieraita!

Mutta: tää ei oo vaarallista (eikä sen merkki, että jotenkin osaisit ennustaa vaaratilanteita), vaan meidän aivojemme "kiva" oikku. Ja emme ole koskaan eläneet turvallisemmassa maailmassa (uutiset voi jättää omaan arvoonsa, ne etsimällä etsivät katastrofeja). Joten tämäkin tunne on voitettavissa! :)

Aika tavallista ekan lapsen jälkeen, sitä ikään kuin yhtäkkiä tajuaa kaikki jutut mitä VOISI tapahtua. Jos menee liialliseksi ahdistukseksi, et pysty nukkumaan etc, puhu neuvolassa, voi olla tosiaan synnytyksen jälkeistä masennusta. Mutta tottahan se on, että sinulla on nyt pieni vauva, jonka elämä ja hyvinvointi on sinun vastuullasi (+isän), se on rankkaa.

Itselläni oli tuollaista myös, mutta en "uskaltanut" neuvolassa avata suutani. Kai mä pelkäsin, että olen kelvoton äiti:(  Helpotti sitten jossain vaiheessa.

Minulla oli myös tuollaista. Lisäksi aloin nähdä unia, joissa kuolin jne.

Hyvä kuulla että on muitakin, vaikka eihän se tunne ole kiva. Varmaan tällä on jokin biologinen alkuperä niinkuin numero 8 sanoi. Ja juuri se että miettii mitä kaikkea voisi tapahtua.. Kaikkea uutta ja ihmeellistä tämä äitiys tuokin tullessaan.. 😬 Hoivaviettikin on varmaan niin kovin suuri, että pelkää että itselle käy jotakin ja vauva jää ilman äitiä, tai vauvalle käy jotain ja se olisi jotain aivan järkyttävää. Ap

Luulen kans, että ihan normaalia selviytymisvaiston tuomaa ajatusta. Meillä on 6kk vauva ja mietin myös, että mitä jos minä kuolen, entä jos vauva tai kuinka käy jos mies kuolisi. Apua tietysti kannattaa hankkia jos tuntuu, että menee liiallisuuksiin.

Mulla on jo raskausaikana pelkoja: Ekalla kolmanneksella että menee luonnostaan kesken, tokalla kolmanneksella että mä teen jonkun väärän liikkeen, stressaan liikaa, rasitun liikaa, syön jotain väärää jota tutkimukset ei ole vielä löytäneet, ja menee kesken, vikalla kolmanneksella kehitysvammasuus ja kohtukuolema ja synnytyskomplikaatiot. Joo, oon kärsinyt paniikkihäiriöstä enkä varmaan oo maailman rennoin ihminen, mutta toivotaan että synnytyshormonit saa mussa jonkun ihmeen aikaan... Siis positiivisen :)

Sitä se vanhemmuus tosiaan on, raskaudesta alkaen saa pelätä. Pelon aiheet vaan muuttuu lapsen kasvaessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse lapseton, mutta "lapsellinen" paras ystäväni raportoi tuollaisia tuntemuksia. Että kaupoissa tulee mieleen, että missä ovat hätäuloskäynnit, kun pyssymies iskee paikalle. Lisäksi itsellä ahdistuneisuustaustaa, joten tässä pähkäilen, että entäs jos synnytyksen jälkeinen masennus (jolla on vahva hormonaalinen pohja) on usein synnytyksen jälkeistä ahdistusta. Tällöin voisin kuvitella, että alttius ahdistuneisuudelle menee nopeasti ohi hormonaalisen tilanteen tasautuessa. Ja rankka synnytyskin on kauempana.

Ahdistuneisuuteen liittyy välttämiskäyttäytymisen kehittyminen: jos esim. ahdistaa mennä ulos, saattaa helposti jättäytyä neljän seinän sisään. Omasta kokemuksesta tiedän, että sitä on jumalattoman vaikeaa saada katki, joten taistele! Itsemyötätuntoinen ajattelu auttaa. Keskity hengittämiseen ja ajatukseen: "Minä olen turvassa, kaikki on hyvin." Tässä on semmoinen viisaus takana, että keho siirtyy paniikkimoodista lepomoodiin, ihminen oppii harjoittelemalla rauhoittamaan itse itsensä. Tsemppiä!

Joo, mulla on sama kuin ystävälläsi, mietin hätäuloskäynnit ja miten pakenen jos joku hyökkää. Itseasiassa muistin juuri että synnärilläkin oli tätä pelkoa, jos joku hyökkää. Mutta nyt kuukauden ajan tää on ollu ihan kauheaa. Pitää varmaan ottaa neuvolassa puheeksi. Kiitos tsempeistä ja viestistäsi :) ap

Nyt muuten muistin minäkin. Synnärillä pelkäsin, että jos joku hyökkää sairaalaan aseen kanssa. Miten pakenen vauvan kanssa ja mihin piiloudun? Mitä teen jos vauva itkee?

Kuinkahan yleistä tämä on? Miksei tästä puhuta enempää?

Vierailija kirjoitti:

Kuinkahan yleistä tämä on? Miksei tästä puhuta enempää?

Niimpä! Itse en ole kertaakaan kuullut puhuttavan 😦

Kuulosta tutulta täälläkin! Muistaakseni se katosi suurelta osin kuitenkin jo ennen lapsen 1-vuotissyntymäpäivää, mutta toisaalta aktivoituu taas esimerkiksi lukiessani kauheita uutisia (luokkaa Japanissa puukkomies päiväkodissa). Olen selkeästi valppaampi nykyään myös yleisötapahtumissa ja ihmismassoissa.

Uskon, että kyse on juuri biologiasta ja se kuuluu luontaisesti vanhemmuuteen, eräänlaiseen vastuuntuntoon ja suojeluhaluun.

Mun yks suurimpia pelkoja oli, että lentokone osuu kerrostaloomme (tämä oli ennen 9/11-iskua), ei uskaltanut nukkua. Tämän lisäksi oli pienempiä pelkoja lapsen kidnappauksesta tai hulluista puukottajista. Eikä mulla ollut ennen äityttä ahdistuneisuutta ja masennustakin vain lievänä.