Miten suhtautua 2-v:n kiukkukohtauksiin?

Käsittääkseni se monilla (tuttavapiirissä kaikilla) lapsilla alkaa juuri 2-vuotiaana.



tai sit sun pojalla on vaan ikävä luonne :-)

Esikoinen kyseessä eikä ikäistään verrokkiaineistoa lähipiirissä.

Heikkona hetkenä ajattelen vaan että terveen merkki. Toi kiukuttelu kuuluu ikään.. kai se on jotain oman minuuden etsintää tms. Nyt kun meillä on kyseessä jo toinen niin jotenkin helpompaa. Tietää että kyllä ne joskus rauhottuu =)

Paras tapa minkä olen huomannut niin annan lapsen hetken aikaa kiukkua ihan rauhassa. Pysyn rauhallisena itse ja jatkan vaikka omia hommia. Muutaman minuutin päästä kun menen ottamaan syliin niin kyllä rauhoittuu.

Suurin virhe mitä itse voit tehdä, on jos menet siihen lapsen kiukkuun mukaan.. Kyllä se joskus helpottuu...

joten omaa kärsivällisyyttä tarvitaan. Poika on ihan normaali uhmaikäinen. Pidät vain saman linjan kuin tähänkin saakka niin olet johdonmukainen kasvatuksessa. 2: loppukommenttisi oli aika tahditon!

Aivan karme tapaus= D Alkaa heti aamusta... " Istun tässä enkun tuolla, haluan leipää, en halua leipää, siihen voita ei makkaraa, eikun juustoa ja kurkkua. En halua näitä vaatteita, vaan nuo vihreät, missä mun apina-paita tahdon sen...byäääh! Itse! Lisää ruokaa, ei vaan maitoa, ketsuoppia päälle, minä itse, eikun ketsuppi viereen1 haluan itse pukea, en halua. pissattaa potallepöntöllenostaälänosta!!! Pyyhi tai sitten ei. ITE, ITE ITEE!" Tätä saa kuunnella 12 tuntia päivässä taukoamatta = ) Ja kauheiden raivareiden säestämänä.

Nytkin valittaa tuossa vieressä...

Meillä alkoi kiukuttelu alle 2-vuotiaana ja sitä on jatkunut jo yli puoli vuotta. Välillä on helpompia kausia ja selkeästi väsymys ja nälkä pahentavat asiaa väistämättä (niinhän aikuisillakin...).



Minulla on sama linja, että vain kauniisiin pyyntöihin vastataan ja on alkanut toimia. Ei niin, että pyynnöt esitettäisiin pääosin kauniisti, vaan niin, että muistutettaessa ääni muuttuu :-). Silloin kun oikein kovasti kiukuttaa, niin menee enemmän aikaa siihen, että ääni muuttuu. Ja jos oikein raivarin lapsi saa, niin silloin annetaan vähän aikaa raivota ja otetaan syliin, kun on valmis tulemaan.



Kärsivällisyyttä vain. Pitää muistaa ajatella, että nyt rakennetaan sitä pettymyksensietokykyä, joka on ensiarvoisen tärkeä jatkossa.

(PS. älä sitten luule, että täällä superäidit eivät koskaan hermostu kiukutteluun...välillä kiukutaan yhdessä, mutta sitten taas rauhoitutaan ja aikuinen on aikuinen).

Oli niin hyvin kirjotettu toi sun juttu. Sulta kyllä varmaan kysyy hermoja, joten voimia teille.

minulla myös 2 vuotias uhmaikäinen tyttö... yölliset raivarit ja pompottelu on tosi rasittavaa ja hermoja tarvitaan niin yöllä kuin päivälläkin..mutta kyllä se siitä..joskus :o)

Välillä kun sitä ihmettelee sitä minne ne aiemmin hyvin omaksutut " käytöstavat" ja toimivat rutiinit ovat nyt hävinneet.



Meillä nukkumaan menokin iltapesuineen ja -paloineen on yhtä tuskaa. Poika järjestää " itkuteatterin" eli itkee tekoitkua saadakseen huomiota. En tiedä miksi. Olen jättänyt nuo kohtaukset huomioimatta ja keskityn iltapalan/-kylvyn valmisteluun. Huomion antaminen tuntuu ruokkivan kohtausta. Epäloogiselta nuo mielen huimat vaihtelut tuntuvat ja hermoja kysyy. Sängyssäkin käydään tätä nykyä peiton ja tyynyn vaihtoa tyyliin käyttääkö/eikö. Kun sitten tyyny tai peitto katoaa silmän ulottumattomiin äidin toimesta on itkun paikka.