Millaista elämäsi on tällä hetkellä ?

37v, työtön, lapsi opiskelee kaukana, mies käy kotona vaan nukkumassa. Ei ystäviä, ei harrastuksia, ei rahaa. Päivät menee lähinnä itsemurhaa miettien.

Ikä 30.v. 5 lasta. Mies. Mies käy työssä, minä kotona.

Harrastuksena koirat, lentopallo ja ompelu. Huolia lasten homekoulu ja siitä oireilu. Myös nuorimman lapsen terveydestä olen huolissaan. Kaikki huolet on lasten terveyden ympärillä. Myös miehen terveys alkaa mennä, sellainen työ että rikkoo koko miehen. Velat.

Ilot: Lapset. Onnellinen avioliitto ja perhe. Ihana koti.

Viikonloput on ihanat sillä silloin on kaikki kotona ja tehdään koko perheenä jotain kivaa. Saa nukkua pitkään eikä tarvi laittaa lapsia homeiseen kouluun. Arki muuten haastavaa kun tullut niin paljon yllättäviä muutoksia mm. talouteen ja miehen työkuvioihin. Terveysongelmat kuormittavat ja ruuhkauttavat koko arjen, tulevaisuus on tällähetkellä todella epävarmalla pohjalla, vaikka niinhän se aina. Mutta kaikkiaan sanoisin että vielä menee hyvin, pommia odotellessa.

Elämä on helvetin raskasta. Sitähän sä kysyit.

Vierailija kirjoitti:

Ikä 30.v. 5 lasta. Mies. Mies käy työssä, minä kotona.

Harrastuksena koirat, lentopallo ja ompelu. Huolia lasten homekoulu ja siitä oireilu. Myös nuorimman lapsen terveydestä olen huolissaan. Kaikki huolet on lasten terveyden ympärillä. Myös miehen terveys alkaa mennä, sellainen työ että rikkoo koko miehen. Velat.

Ilot: Lapset. Onnellinen avioliitto ja perhe. Ihana koti.

Viikonloput on ihanat sillä silloin on kaikki kotona ja tehdään koko perheenä jotain kivaa. Saa nukkua pitkään eikä tarvi laittaa lapsia homeiseen kouluun. Arki muuten haastavaa kun tullut niin paljon yllättäviä muutoksia mm. talouteen ja miehen työkuvioihin. Terveysongelmat kuormittavat ja ruuhkauttavat koko arjen, tulevaisuus on tällähetkellä todella epävarmalla pohjalla, vaikka niinhän se aina. Mutta kaikkiaan sanoisin että vielä menee hyvin, pommia odotellessa.

Mikset ota lapsia kotikouluun? Lapsia on kuitenkin semmoinen katras, ettei sosiaalisista kontakteistakaan heillä olisi pulaa.

Valmistuminen ammattiin stressaa. Jos en valmistu ajoissa. Avioero mietityttää. Ollakko suhteessa joka on aivan "kaverisuhde" ja tunteet epävarmoja. Ei seksiä ja hellyyttä yhtään. Kehtaanko erota? Ulkonäkökriisi ja rintakriisi.

Terveyttä on ja ns. turhasta ei pitäisi valittaa. Mutta mistä tietää kuka on oikea, ja onko tehnyt vääriä valintoja? Miten uskaltaa lähteä tutusta/turvallisesta asiasta uudelle tielle? Auttakaa ja kertokaa tietämätöntä.

Mä olen todella surullinen. Elämä tullut sössittyä kunnolla. Työttömänä olen ja kolme lasta 15-18. Joka päivä saan kuulla haukkuja. Kuinka kukaan ei halua olla mun kanssa, kuinka mun tehtävä on siivota lasten jäljet, miksi en käy töissä, olen maailman huonoin äiti jne. Nyt keskimmäinen on alkanut haukkumaan mua lihavaksi. Tottahan se on, mutta en käsitä miten en ole saanut kasvatettua lapsiin yhtään kunnioitusta. Tuntuu, että olen tehnyt kaiken väärin! Tuntuu siltä ettei yksikään lapseni ole onnellinen. Mä olen niin rikki ja yritän parhaani, mutta en osaa tehdä mitään oikein.

Elämä tuntuu surulliselta. Siltä ettei mun elämällä ole ollut mitään merkitystä. Ei ole omaisuutta eikä onnellista perhettä.

Olen reilu parikymppisenä yliopisto-opiskelija. Asun rumassa opiskelijakämpässä poikakaverin kanssa ja raha on toisinaan tiukilla. Viime vuosi oli minulle parin kamalan asian vuoksi todella raskas, ja koitan olla nyt tekemättä samoja virheitä. Olen hyvin itsekriittinen suoritusteni sekä ulkonäköni suhteen ja usein voimaton ankaruuteni edessä. Unelmoin matkailusta ja vapaudesta.

Ilot: Lapsesta on tullut pärjäävä aikuinen, vuosi sitten elämääni tullut ihana miesystävä, kaunis vastaremontoitu koti ja työ, jota rakastan.

Murheet: Joitakuita haasteita sukulais- ja ystävyyssuhteissa, ärtynyt suoli, työkeikkojen vähenemisestä johtuva tiukentunut taloustilanne.

Vaikean avioliiton, avioeron ja monien muiden pitkäaikaisten huolien jälkeen olen onnellinen nyt, 53-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

37v, työtön, lapsi opiskelee kaukana, mies käy kotona vaan nukkumassa. Ei ystäviä, ei harrastuksia, ei rahaa. Päivät menee lähinnä itsemurhaa miettien.

Miksi mies käy kotona vain nukkumassa?

Syksyllä 30 v täyttävä nainen, avoliitossa ja vakituinen työpaikka. Taloa varten säästetään ja ehkä vuoden päästä olisi mahdollisuus ostaa. Mieheni on ihana ja olen onnellinen. Lähes...

Olen monta vuotta haaveillut opiskelemaan lähdöstä, jotta pääsisin työpaikastani joskus pois, tekemään jotain muuta, vaikka jotain missä ihan viihtyisi ja pitäisi työstään. En vaan saa aikaiseksi haettua, pelkään kai vakituisen työpaikan jättämistä, tai rahan vähyyttä. Sekä asutaan käpykylässä, josta ei oikein voi viittä päivää viikossa ajaa kaupunkiin eli muuttaa pitäisi lähemmäs.  Enkä oikein tiedä mitä sitten opiskelisi, kaupan alaa alkaa olla mitta täynnä.  Opintovapaa olisi kai vaihtoehto, mutta haluaisin tienata kuitenkin jotain samalla. Mutta tosiaan, aika pienet on meikäläisen murheet :)

Ikää 42. Mies ja teini 13v. Työ joka ihan jees.

Ilot: ymmärtäväinen mies joka jaksaa mun kiukutteluja. Lapsi.

Murheet: äidin kuolema 3kk sitten vaikean sairauden jälkeen jota sairasti 1,5vuotta. Lapsen sairaudet ja niiden hoito jää mun harteille. Ei muista lääkkeitään jne. Vesivahinko kotona ja evakkoasuminen. Miten vaikuttaa myyntiin jne. Murheista johtuva ibs:n paheneminen. Lapsen jatkuva pelaaminen. Enkä jaksa tapella siitä aina ja jatkuvasti. Tuntuu etten opi mitään uudessa työssä ja unohtelen tehdä asioita. Se etten jaka ulkoilla ja kuntoilla ja vaan mättään karkkia/herkkuja. Ahdistuneisuus.

Arki aina samaa puurtamista ja pyörii samoja ratoja. Viikonloput sit kotitöitä. Viikonloput eroaa arjesta periaatteessa vain siinä että aamuisin saa nukkua.

Eli ei tää elämä tällä hetkellä ole mitään hääviä ja ruusuilla tanssimista.

Mietin, että mitä järkeä elämässäni on. Miksi olen täällä? Minusta ei ole täällä kenellekään iloa eikä hyötyä. Yritän aina tehdä elämästäni mielekästä ja yritän tehdä itseni tarpeelliseksi, mutta lopulta aina huomaan, että olen yhdentekevä. Kaikki mitä teen, on lopulta ihan yhdentekevää. Miksi siis olen täällä? Miksi täällä on ihmisiä, joilla ei ole mitään virkaa?

Mietin joka päivä miksi edes olen olemassa. En haluaisi olla olemassa. Kiroan vanhempieni valintoja, miksi he päättivät pakottaa minut tähän maailmaan. Tunnen oloni täysin turhaksi ja mitättömäksi. Olen muille joku yhdentekevä tai sitten taakka. En osaa tehdä mitään oikein enkä pärjää missään. Olen yksin ja yksinäinen. Olen katkera ja kateellinen muille. Joka päivä on helppo vakuuttua siitä, ettei elämällä ole mitään tarkoitusta. Ainakaan minun elämälläni. Olen pettänyt ne vähätkin odotukset, joita minulle on asetettu. Mietin itsemurhaa päivittäin, mutta koska olen pelkuri, en uskalla tehdä sitä. Tuntuu että pettäisin vielä kaikkien muiden lisäksi terapeuttinikin, jos tekisin itsemurhan.

Ihan kivaa, kiitos. Olen viiskymppinen, avoliitossa, meillä on yksi lapsi joka asuu vielä parikymppisenä kotona mutta muuttanee syksyllä opintojen (toivottavasti) alkaessa omilleen. Hyvin tämä yhteiselo kyllä sujuu, en sen puoleen toivota lastani pois, mutta en halua hänestä mitään peräkammarinpoikaa. Mieskin lorvehtii enimmäkseen kotona, sillä on ollut pitkiä työttömyyskausia ja joululta taas alkoi yksi. Minäkin olen kotona, koska teen yrittäjänä työni omassa työhuoneessa. Onneksi tykkään työstäni, koska joudun tekemään sitä aika paljon elättääkseni koko porukan.

Murheita: mies käy hermoille, tekisi edes jotain rapistuvalle talollemme kun alan ammattilainen on ja vapaa-aikaa riittää. Itselleni toivoisin taas enemmän vapaa-aikaa ja että ehtisin huolehtia itsestäni paremmin.

Iloja: mielenkiintoinen työ, mukava poika, positiivinen elämänasenne.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen todella surullinen. Elämä tullut sössittyä kunnolla. Työttömänä olen ja kolme lasta 15-18. Joka päivä saan kuulla haukkuja. Kuinka kukaan ei halua olla mun kanssa, kuinka mun tehtävä on siivota lasten jäljet, miksi en käy töissä, olen maailman huonoin äiti jne. Nyt keskimmäinen on alkanut haukkumaan mua lihavaksi. Tottahan se on, mutta en käsitä miten en ole saanut kasvatettua lapsiin yhtään kunnioitusta. Tuntuu, että olen tehnyt kaiken väärin! Tuntuu siltä ettei yksikään lapseni ole onnellinen. Mä olen niin rikki ja yritän parhaani, mutta en osaa tehdä mitään oikein.

Elämä tuntuu surulliselta. Siltä ettei mun elämällä ole ollut mitään merkitystä. Ei ole omaisuutta eikä onnellista perhettä.

Mulla ihan sama. Erosin keskiluokkaisesta perhe-elämästä ja omakotitaloelämästä koska mies sekosi. Asun lasten kanssa vuokralla, töistä sain kenkää opintovapaan jälkeen. Kaverit onnellisesti naimisissa joten olen enimmäkseen yksin. Elatusmaksuja en saa. Joka aamu tuntuu etten jaksa tätä enää hetkeäkään. Ikää on 36v ja terveys onnelsi on OK mulla ja lapsilla. Se onkin ainoa asia mikä on hyvin.

Halit ja tsemppiä!

Ihan gaggaa on. Runggaan vaan ja ryybbään.

Yksinäistä. Täytän kohta 34, enkä ole koskaan seurustellut. Tapaan kyllä paljonkin uusia ihmisiä, mutta miehet eivät halua suhteeseen kanssani. Elämä on siis lähinnä töissä käymistä - olen hyvä siinä mitä teen mutten erityisemmin pidä siitä. Iltaisin istun kotona tai olen jossain tapaamassa taas uusia ihmisiä jotka eivät pidä minusta. Haluaisin koiran mutta en uskalla yksin ottaa...

Ei niin mahdottoman mukavaa. Asumuserossa, koska mies ei tiedä haluaako jatkaa liittoa. En oikein tiedä enää itsekään. Opiskelen omaehtoisesti, rahasta tiukkaa koska on ihan omasta syystä tullut ylivelkaannuttua. Sairauksia on vaikka muille jakaa. Vaikean uniapnean vuoksi en ole vuosiin nukkunut kunnolla, mikä vaikuttaa mielialaan radikaalisti. Mitään ei jaksa tehdä. Elämä tuntuu toisinaan toivottomalta.

Ilot: pääsin jatkoon työhaastattelussa, uusi on ensi viikolla. Epäilen kyllä, etten tule valituksi. Jos minut kuitenkin valittaisiin, jäisi opinnot kesken tai taka-alalle, mikä sekin harmittaisi toisaalta. Asuntoni on pieni, mutta kaunis. Viime syksy meni opintojen osalta todella hyvin. 

Olen syksyllä muuttanut uuteen kaupunkiin, opiskelen alaa josta tykkään kovasti mutta jossa koen että en ehkä pärjää, vaikka ei ole ollut vaikeuksia päästä läpi tenteistä jne. mutta tuntuu että osaamiseni ei ole sellaisella tasolla kuin jo näin alussa "pitäisi". Eli vähän stressaa se, mutta minusta on aina suorastaan ihanaa mennä kouluun ja lukea tentteihin jne, eli ainakin motivaatio on kohdillaan :)

Asun yksin, en seurustele (olen niin ujo etten löydä ketään + en käy juhlimassa useinkaan), kavereita on ihan sopivasti sekä kotipaikkakunnallani että täällä uudella paikkakunnalla. Päivät koostuu koulusta, lukemisesta ja treenaamisesta, silloin tällöin istutaan kavereiden kanssa iltaa tai tehdään jotain yhdessä. Viikonloppuisin usein sukuloin tai näen kavereita.

Tykkään elämästäni, mutta tuntuu etten elä sitä täysillä. Olen vastikään parantunut syömishäiriöstä ja se kummittelee edelleen, siksi en uskalla ottaa osaa juhliin yms aina vaikka haluaisin. Pelkään etten siksi löydä miestä ikinä, mutta toisaalta onhan tässä vielä koko elämä edessä.

Tällaista!

Olen nelikymppinen. Asuntovelkaa itse rakennetusta omakotitalosta on enemmän maksamatta kuin maksettuna. Lapsia on yksi, vielä päiväkoti-ikäinen.

Olen vakityössä, joka on ihan ok. En halua vaihtaa alaa, mutta työ on hyvin kiireistä ja stressaavaa ja se vaikuttaa osaltaan omaankin elämään. Mies sai pitkän työttömyyden jälkeen vakityön, ja se on tuonut iloa elämään sekä henkisesti/sosiaalisesti että taloudellisesti. Enää ei tarvitse laskea pennejä viikkoa ennen tilipäivää tai valvoa öitä laskujen takia.

Elämä kulkee kulkuaan päivästä toiseen, ei tässä sen kummempaa. Reissuja ulkomaille en ole päässyt tekemään muutamaan vuoteen, mikä on minusta surullista, mutta jaksan odottaa, että lapsi tuosta hiukan vielä kasvaa ja saamme säästöön rahaa. Harrastuksiakaan minulla ei ole, koska elämää rajoittaa siltä kantilta pieni lapsi ja miehen vuorotyö.

Lisäksi mieltä painaa yhden sukulaisen sairastuminen ja se, että isäni haluaa olla riidoissa kanssani.