Olenko minä oikeasti liian vaativa miesasioissa?

Olen aina ollut "huono" seurustelija, siis halua on ollut, mutta todellisuudessa en ole ollut tarpeeksi motivoitunut elämään vakavasti sitoutuneena yhteen mieheen, joten suhteet ovat olleet lyhyitä ja päättyneet riitaisasti. No nyt sitten seurustelen, vakavalla mielellä tässä ollaan, mutta jotenkin aina ottaa päähän. Suutun, kun poikaystävä ei vietäkään kanssani minulle tärkeitä juhlapäiviä, koska ne eivät kiinnosta häntä itseään. Minusta tuo on törkeän välinpitämätöntä. Samoin haluaisin olla yhdessä yötä myös arkena, mutta poikaystävä ei ole enää aikoihin pyytänyt minua luokseen eikä varsinkaan itseään minun luokseni. Ei, vaikka poikaystävä itse on ollut alusta alkaen paljon enemmän yhdessä nukkumiseen päin, kun itse taas olen haahuillut omua puuhiani yömyöhään ja "vältellyt" nukkumista.

Meillä on paljon yhteistä ja olemme yhdessä rennosti, huumoria löytyy eikä kummankaan tarvitse esittää toiselle mitään. Mutta välillä mietin, onko tällainen nyt sitten sitä parisuhdetta? Olen ärsyyntynyt lähes koko ajan, ja siis tiedän ettei se ole normaalia. Mutta että johtuuko se suhteen "huonoudesta" vai minun vaativuudestani, sitä en tiedä.

Ei mikään parane jatkuvasti vaihtamalla (koettu on), eikä sinkkuilemalla, kun ei se ole kuitenkaan se mitä todellisuudessa haluan. Ehkä vain odotan aina parisuhteelta liikaa ja petyn sitten todellisuuteen...