Vanhusten yksinäisyydellä syyllistäminen

Samaa olen ihmetellyt. Miksi niiltä pitää vaatia viihdytystä ja palveluita, joilla muutenkin on menossa kiireisin vaihe elämässä?

Loistava kirjoitus. Niin, miksi? Työikäisten harteilla on valtava taakka. On lapsia ja lapsenlapsia, vaihdevuodet ja ehkä uupumus vielä siihen päälle, ja sitten vielä syyllistetään vanhusten yksinäisyydestä.

Niinpä. Mikseivät vanhukset ole itse aktiivisia ja mene nettiin etsimään juttuseuraa. Minäkin olisin pirun yksinäinen ilman konetta ja nettiä

Siis vanhusten pitäisi viettää aikaa vain ikäistensä seurassa?

Onneksi meillä isovanhemmat, lapset ja lastenlapset viihtyvät hyvin yhdessä, eikä yhdessäolo ole millään lailla pakotettua. Ihan kamalaa olisi, jos isovanhemmat eristettäisiin perheestä heidän ikääntyessään.

Minun äitini on asiasta hyvä esimerkki. On koko elämänsä pelännyt, että jos kertoo asioistaann "ulkopuolisille", sitä käytetään häntä vastaan. Niinpä hänellä on vain hyvänpäiväntuttuja. Entisiä työkavereita jne. Miestä ei ole, joten ajatus tuntuu olevan, että me lapset viihdytämme häntä loppuelämänsä.

Olen muutenkin työelämässä nähnyt ihmisiä, joilla ei ole muuta elämää kuin perheensä ja työyhteisö. Kun tulle ero ja eläkeikä, niin ei ole ketään. Mihinkään ei kuitenkaan haluta mennä ja silti valitetaan yksinäisyyttä.

Ihminen menettää joustavuuttaan ja kykyään luoda uusia ihmissuhteita iän myötä.

Eivät kaikki, mutta monet. Useimmille lapset ja muut lähimmäiset, lapsuuden- ja nuoruudenystävät ovat ne rakkaimmat.

Aikaperspektiivi tulevaisuuteen suppenee, tieto lähestyvästä kuolemasta muuttaa ihmisen mieltä, joka hakee siksi turvaa ja lohtua itselleen tutusta.

Kyllä jotkut osaavatkin tutustua ja elää hetkessä, mutta monet eivät. Vanhuksissa on intriverttejä siinä kuin kaikenikäisissä.

Syyllistämättä sanon, että sitä ymmärtää paremmin, kun itse vanhenee.

Toinen mummoni toimi juuri niin: hänellä oli eläkeläisten jumppakerhoa, laulutuokioita, kokoontumisia, retkiä, matkoja.... ei meinannut ehtiä tapaamaan lapsenlapsia.

On myös hyvä muistaa, että ei aina, mutta usein vanhuksen yksinäisyyteen vaikuttaa myös vanhus itse. Isääni on yritetty paheksua siitä, ettei hän pahemmin halunnut käydä katsomassa ikääntynyttä mummoaan, kun kyllähän nyt vanhaa ihmistä pitää ja mieti sitä yksinäisenä siellä pienessä asunnossaan. Siihen harva kuitenkaan kiinnitti huomiota, että isälleni mummo oli täysi hirviö, empatiakyvytön ja julma ihminen. Niin makaa kuin petaa. 

Edelleen korostan, että kaikkien kohdallahan tämä ei pidä paikkaansa, mutta usein yksinäisyys on ihan omilla sanoilla ja teoilla lunastettu taakka. 

Vierailija kirjoitti:

Siis vanhusten pitäisi viettää aikaa vain ikäistensä seurassa?

Onneksi meillä isovanhemmat, lapset ja lastenlapset viihtyvät hyvin yhdessä, eikä yhdessäolo ole millään lailla pakotettua. Ihan kamalaa olisi, jos isovanhemmat eristettäisiin perheestä heidän ikääntyessään.

Eihän kukaan ole sellaisesta puhunut. Ei ole tarkoitus eristää perheestä, vaan koska ne lapset ja lapsenlapset ei nyt kuitenkaan voi pitää seuraa sille mummolle/papalle 24/7, koska heillä on omakin elämänsä, niin ne mummot/papat voisivat lievittää sitä yksinäisyyttään myös muiden vanhusten seuralla, jos oma perhe ei ehdi tarpeeksi seurustella.

Kai se nyt on ihan eri asia olla perheenjäsenten seurassa ja saada kylään lapsenlapsia kuin viettää aikaa palvelutalonaapureiden kanssa.

_______________________________________________________________________________________________________

** Jumala syntyi ihmiseksi Pojassa, Jeesuksessa Kristuksessa, sovitti ihmisten synnit Golgatan ristillä ja nousi kuolleista! Joka uskoo Jeesukseen sovittajanaan ja herranaan, perii ikuisen elämän. **

Tänäänkin Hesarissa oli niin eloisa yli 80 v mies, joka oli löytänyt uuden vaimon tanssiharrastuksen myötä. Ei kaikki vanhukset ole huonossa kunnossa. Miten harvoin näkee toista vanhusta ulkoiluttamassa toista tai kahvilla.

Epäilen, et monella on vaan työ ja tv siinä 50-68 ollut elämän keskiössä. Syystä tai toisesta ei ole oltu sosiaalisia. Sitten on sekin että, ei nähdä itseä vanhana. Ei haluta olla vanhusten kanssa. Nuoren seura piristää ja nuori jaksaa myötäillä. Mutta eikö se oman ikäkauden kokemusten jakaminen luulis olevan jopa dementian ehkäisyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis vanhusten pitäisi viettää aikaa vain ikäistensä seurassa?

Onneksi meillä isovanhemmat, lapset ja lastenlapset viihtyvät hyvin yhdessä, eikä yhdessäolo ole millään lailla pakotettua. Ihan kamalaa olisi, jos isovanhemmat eristettäisiin perheestä heidän ikääntyessään.

Eihän kukaan ole sellaisesta puhunut. Ei ole tarkoitus eristää perheestä, vaan koska ne lapset ja lapsenlapset ei nyt kuitenkaan voi pitää seuraa sille mummolle/papalle 24/7, koska heillä on omakin elämänsä, niin ne mummot/papat voisivat lievittää sitä yksinäisyyttään myös muiden vanhusten seuralla, jos oma perhe ei ehdi tarpeeksi seurustella.

Olen jo yli seitsemänkymppinen mummo, ja kyllä "omaan elämääni" kuuluvat ikäisteni ystävien lisäksi tällä hetkellä mitä suurimmassa määrin lapset ja lastenlapset. Ei minulle tarvitse "pitää seuraa", vaan vietämme aikaa ihan tasa-arvoisten aikoisten tavoin, ja toisaalta hoidan lastenlasten harrastuskuljetuksia, toimin koulu-ikäisille "iltapäiväkerhona" ja olen muutenkin käytettävissä, jos hoitoapua tarvitaan.

Onko niin että ihminen ei varsinaisesti tajua olevansa vanha, tai sitten hakee alitajuisesti nuorten ja elinvoimaisten seuraa ikäänkuin se elinvoima siirtyisi itseenkin siinä samalla...

Siksi nuorempaa seuraa vailla, kun heistä on myös hyötyä samalla. Nostaa tippuneen kynän, neuvoa television/kännykän kanssa, suihkuttaa, hieroa, harjata, kammata, pestä, puunata, paijata, raijata etc.

Vanhainkodissa työskennelleenä sanoisin, että suurimmasta osasta vanhuksia ei yksinkertaisesti ole toisilleen seuraa. Surullisinta katsottavaa on ne vanhukset, joilla pää toimii kuin partaveitsi, mutta esimerkiksi hemiplegian vuoksi eivät pärjää enää muissa asumismuodoissa  ja joutuvat vanhainkotiin. Ei heille ole juttuseuraa siitä mummosta, joka rutistaa rystyset valkoisena mollamaijaa sylissään. Tai siitä papasta, joka nostetaan aamuisin pyörätuoliin ja kärrätään oleskelutilaan telkkarin ääreen, mutta joka ei pysty enää puhumaan. Eikä siitäkään vanhuksesta, joka kertoo joka päivä uudestaan ja uudestaan samat asiat läpi, koska ei muista, että juuri tunti sitten kertoi jo. On myös hyvä muistaa, että monen vanhuksen yksnäisyys ei poistu sillä, että häntä käydään katsomassa. Jos vanhus ei tunti lähtösi jälkeen enää muista, että kävit hänen luonaan, hän tuntee itsensä yhtä yksinäiseksi kuin jos et olisi käynytkään. 

Ystävien tapaaminen vanhana on ihan yhtä tärkeää kuin nuorenakin. Vanhukselle, jolla alkaa olla jo vaikeuksia liikkua - varsinkin talvisaikaan - ulkona, voi lähellä asuneen ystävän joutuminen vanhainkotiin merkitä samaa kuin nuorelle ystävän muuttaminen maapallon toiselle puolelle. Jo 10 kilometrin matka voi olla liian pitkä kuljettavaksi. Ainakaan kovin usein. 

Jokaisen vanhuus tulee olemaan omanlaisensa eikä etukäteen voi tietää, miten käy. Olen huomannut, että monet 50-60 -vuotiaat ovat alkaneet verkostoitua uudelleen. On ehkä etsitty käsiin vanhoja koulu- tai opiskelukavereita tai nuoruuden ystäviä, joihin yhteydenpito väheni ruuhkavuosien vuoksi. Tai on aloitettu uusia harrastuksia tai vapaaehtoistyötä, jossa tutustuu uusiin ihmisiin. Jotkut jopa menevät deittipalstoille tai Tinderiinkin. Näistä ihmisistä ehtii muodostua 10-20 vuodessa uusia ystäviä ja kavereita, joiden kanssa vietetään mieluusti aikaa. Unohtamatta tietenkään omia lapsia ja lapsenlapsiakaan. Nämä uudet ihmiset eivät kuitenkaan todennäköisesti tule aikanaan asumaan edes samassa palvelutalossa, vanhainkodista puhumattakaan. Kun ihmisen kyky (fyysinen, psyykkinen tai sosiaalinen) lähteä muiden ihmisten pariin katoaa, yksinäisyys alkaa kolkuttaa ovea. 

Hyvä avaus! Ei jokaisen vanhuksen yksinäisyys tietenkään omaa syytä ole, mutta mielestäni ihminen on kuitenkin itse ensisijaisesti vastuussa omista ihmissuhteistaan. Jos itse ei ole vaalinut ystävyyssuhteitaan, vaan laiminlyönyt ihmiset ympärillään omistautuen vain perheelle tai työlle, ei ole ihme, jos vanhuksena ei ketään ympärillä ole.

Itse välitän kovasti vanhemmistani ja tapaamme noin kerran kuussa. En usko, että tapaamistahti tuosta tiheämmäksi muuttuu, kun vanhemmat ikääntyvät. Onneksi heillä on muitakin rakkaita ja tärkeitä ihmisiä elämässään.

On myös lapsettomia vanhuksia jotka eivät pääse sairauden takia kotoaan mihinkään.

Naapurissa 94-vuotias sotaveteraani mies.

Tulevaisuudessa omaishoitajia on ainakin todella hankala löytää kun työikäisten ikäluokka on älyttömän pieni ja lisäksi lapset saadaan 40-vuotiaana.