Lue keskustelun säännöt.
En enää tule toimeen työkaverieni kanssa / työssä jaksaminen
Epätoivoinen väsynyt
07.12.2016 |
Työkaverini (suurin osa ja hankalimmat) ovat naisia, hieman minua vanhempia, olen itsekin nainen, päälle kolmenkymmenen. Ongelmaksi on muodostunut se. etten enää oikein tule toimeen heidän kanssaan. Päällisin puolin juuri ja juuri, mutta ahdistus tulla töihin ja olla töissä on kasvanut aika suureksi.
Joudun kuuntelemaan jatkuvaa piikittelyä ihmeellisistä asioista, jotka eivät välttämättä edes liity työhön. Teen työni hyvin, olen aina tehnyt. Muutenkin työpaikalla vallitsee melkoinen negatiivisuuden ilmapiiri, joka asiasta löydetään ensimmäiseksi ja viimeiseksi se negatiivinen puoli ja jäädään vellomaan siihen. Samoin haukutaan kaikki muut aina, lähes poikkeuksetta.
Mitä voin tehdä vai onko edessä uuden työpaikan etsintä. Mitään tällaista ei ole koskaan aiemmin kohdalleni sattunut työurani aikana. Haenko apua työpsykologilta vai mitä ihmettä?
Kommentit (10)
Nosta kissa pöydälle. Tai lopeta provoaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten tähän ollaan puututtu, kun olet ottanut asian esille työpaikallasi?
Aika pitkälle olet selvinnyt jos et ennen ole tuollaiseen törmännyt. Olen keski-ikäinen nainen itsekin, ja ihmettelen usein sitä, kuinka ankeita ihmisiä n. viiskymppiset naiset osaavat olla. Mitään iloa eivät näe missään, pelkkää valitusta ja uhriutumista, ja hyvänä päivänä uskomatonta itsensäjalustallenostoa koko elämä. Naurattaisi, ellei itkettäisi, koska karkuunkaan ei pääse.
Pidän syynä näköalattomuutta ja toivottomuutta. Ovat mielestään jumissa työpaikassaan, koska muitakaan töitä ei ole, eivätkä ole ikinä uskaltaneet tehdä mitään kivaa.
Oletko ottanut selville mikä on työpaikkasi käytäntö näissä asioissa?
Minä haen koko ajan uutta työtä. Käyn myös ammattiauttajan kanssa juttelemassa. Työpaikalla on turhaa yrittää tilannetta parantaa, on kokeiltu ja tilanne vain paheni. Suurin syypää on pomo. Kohtelee meitä eriarvoisesti ja on suorastaan ilkeä. Voisin syyttää jopa työpaikkakiusaamisesta. Ainoa mikä lohduttaa on se, että meitä kärsijöitä on muitakin. Lähes kaikki ovat uupuneita ja ahdistuneita. Jokainen oireilee tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joko nostat kissan pöydälle, tarvittaessa esimiehen kanssa, tai sitten kovetat itsesi.
Itse olen päätynyt viimemainittuun. Olen muuttunut teflonpintaiseksi, eikä minua liikuta enää yhtään tämän duunipaikan ämmien silmien pyörittelyt ja naljailut. Olen omissa oloissani aina kuin mahdollista, käyn yksin lounaalla, ja jos joku naljailee tai vittuilee, tyynesti vaan totean mielessäni: "tylsää, aikaani kuluu disinformaatioon. Pääsisipä jo asiaan."
Itseäni auttoi työpaikan vaihtaminen. Pomo kyllä soitteli perään ja aneli jäämään, mutta se negatiivinen ilmapiiri ja suoranainen työpaikkakiusaus oli itselleni liikaa. Olin tuolloin kolmekymppinen, lapseton, koulutettu nuori nainen, ja herätin kai olemuksellani liikaa antipatioita lapsiperheellisten viisikymppisten naisten keskuudessa.
Jos työ ja työpaikka olisi ollut unelmieni täyttymys ja esim. palkka reilusti isompi, olisin varmasti jatkanut "taistelua". Mutta nyt en kerta kaikkiaan vaan viitsinyt. Miksi kiusata itseään kun parempaakin on tarjolla? Ja loppujen lopuksi, työttömyyskin on huonoa työpaikkaa parempi vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Odota hetki... käyn lainaamassa mielipiteeni toisesta ketjusta.
No, niin. Tuota kutsutaan ihan vaan työelämäksi. Aina joukkoon mahtuu yksi kusipää. Tässä tapauksessa useampi.
Vika on sinun asenteessasi. Olet kulkenut naama nurinpäin töissä ja haukkana vaaninut kaikkia naisten vikoja ja sitten uikuttanut ja ruikuttanut siitä, miten kamalaa sinulla on. Ei ihme että ärsytät kaikkia. Lue nyt oma aloituksesi. Valitat siitä, että ihmiset puhuvat töissä muustakin kuin työasioista. Siinä kaikki. Ei mitään muuta ongelmaa. Kitiset siitä että kaikki eivät jauha työasioita kaiken päivää. Nyt jotain rajaa.
Odota hetki... käyn lainaamassa mielipiteeni toisesta ketjusta.