Kävin 2v. laosettomuushoitoja kaveripiirini ei ollut millään lailla tukena, he pitivät juhlia vain "lapsellaisille" perheille.

Eli onko ystävät olleet tukena syöpä/lapsettomuushoidoissa?

Mun työkaverilla oli lapsettomuusongelma. Hän toi sen esille kaikkialla, jokainen työpaikan pikkujoulu/synttärijuhla/ihan mikä tahansa yhteinen epävirallinen tilaisuus piti kuunnella hänen esitelmäänsä siitä, miten kamalaa oli, kun kuukautiset taas alkoivat tai hormonit oli sekaisin tai kun kukaan ei ymmärtänyt. Hän kielsi meitä puhumasta lapsistamme, kielsi puhumasta julkkisten lapsista, lasten opettajista tai mistään sellaisesta, mihin lapset liittyivät. Kaiken piti pyöriä hänen ympärillään.

Jostain kumman syystä ryhdyimme juhlistamaan omia asioitamme pienemmissä piireissä, enää ei lähdetty töiden jälkeen yhdelle lasilliselle tai teatteriin. Me opimme olemaan puhumatta siitä, että klo 16.30 tavataan tietyssä paikassa - tietenkin ilman tätä lapsetonta, joka joka päivä jo kahvipöydässä kaatoi katastrofinsa meidän päällemme.

En hennonnut kertoa hänelle - maailman eniten kärsivälle ihmiselle - että omat 3 lastani olivat IVF-alkuisia ja että olin kokenut saman. Tiesin, ettei hän halunnut vertaistukea tai toivoa, vaan pelkkää paapomista ja anteeksipyytelyä siitä, että minulla oli ne lapset.

Siksi kukaan ei kulkenut hänen rinnallaan: hän halusi olla keskipiste, ei ystävä.

Syöpään voi kuolla, lapsettomuuteen ei. Moni lapseton on katkera tilanteensa takia tai ei halua tuoda sitä esille, puhumattakaan haluaisi ketään mukaansa lapsettomuushoitoihin. En ainakaan äkkiseltään olettaisi, että sinne haluttaisiin ottaa ystäviä mukaan ja pariskunnan toisesta osapuolesta luulisi saavan tukea. Katkeraa lapsetonta taasen ei tee mieli kutsua lastenjuhliin.

Oletko pyytänyt ketään mukaasi vai oletatko ystäviesi lukevan ajatuksiasi?

Vierailija kirjoitti:

Mun työkaverilla oli lapsettomuusongelma. Hän toi sen esille kaikkialla, jokainen työpaikan pikkujoulu/synttärijuhla/ihan mikä tahansa yhteinen epävirallinen tilaisuus piti kuunnella hänen esitelmäänsä siitä, miten kamalaa oli, kun kuukautiset taas alkoivat tai hormonit oli sekaisin tai kun kukaan ei ymmärtänyt. Hän kielsi meitä puhumasta lapsistamme, kielsi puhumasta julkkisten lapsista, lasten opettajista tai mistään sellaisesta, mihin lapset liittyivät. Kaiken piti pyöriä hänen ympärillään.

Jostain kumman syystä ryhdyimme juhlistamaan omia asioitamme pienemmissä piireissä, enää ei lähdetty töiden jälkeen yhdelle lasilliselle tai teatteriin. Me opimme olemaan puhumatta siitä, että klo 16.30 tavataan tietyssä paikassa - tietenkin ilman tätä lapsetonta, joka joka päivä jo kahvipöydässä kaatoi katastrofinsa meidän päällemme.

En hennonnut kertoa hänelle - maailman eniten kärsivälle ihmiselle - että omat 3 lastani olivat IVF-alkuisia ja että olin kokenut saman. Tiesin, ettei hän halunnut vertaistukea tai toivoa, vaan pelkkää paapomista ja anteeksipyytelyä siitä, että minulla oli ne lapset.

Siksi kukaan ei kulkenut hänen rinnallaan: hän halusi olla keskipiste, ei ystävä.

Itse en kyllä ole halunnut kerjätä huomioita. Se, että joku olisi tehnyt jotain mun kanssa tai kysynyt kuulumisia olisi riittänyt. Kyllähän niitäkin, joilta lapsi kuolee tuetaan. Miksi niitä ei tueta, joiden lapset kuolee keskenmenoissa?

Miten itse suhtauduit tuona aikana muiden lasten syntymään ja muihin kekkereihin?

Kävin perheen kotona onnittelemassa lahjojen kera.t; ap

Kuinka avoimesti olette kertoneet asioista ystävillenne? Itse olen kuullut lapsettomuushoidoista yleensä vasta jälkikäteen, eli sitten kun hoidot ovat tuottaneet tulostatai on lopetettu, vain yksi kertoi hoidoista niiden aikana.

Ainakin tiedät ketkä eivät ole ystäviäsi.

On raskasta olla ystävä ihmiselle joka syyllistää sinua siitä, että sinulla on lapsia.

Minä olen kärsinyt lapsettomuudesta ja käynyt useita ICSI ja pakastealkionsiirtoja läpi sekä kokenut lapsettomuushoidoilla aikaan saadun vauvan kuoleman loppuraskaudesta. Kaiken tämän kauheuden läpikäyneenä olemme mieheni kanssa saaneet lopulta kaksi elävää lasta lapsettomuushoidoilla.

Mutta en ole kokenut, että olisin jäänyt tukea vaille. Minulla on ollut suurimpana tukena aviomieheni, sillä suru on ollut meidän yhteinen. En vain ole osannut odottaa, että lapselliset ystävät pystyisivät kuitenkaan jotenkin osallistumaan minun lapsettomuuden tuskaani. Kun kauan odotettu ensimmäinen vauvani kuoli, sain osanottoja ystäviltäni ja työtovereilta sekä sukulaisilta. Ne lämmittivät mieltäni, sillä sain sen tunteen, että he myötäelävät meidän suruamme. Se riitti minulle.

Vertaat lapsettomuutta syöpään?

Jos jonkun lapsi kuolee tai itse sairastuu, ollaan silloin toisten tukena. Mutta jos käy lapsettomuushoitoja ja saa keskenmenoja niin miksi silloin ei tueta? En kerjännyt huomioita, mutta silloiset läheisimmät ystävät kyllä tiesivät mitä tapahtuu. Kukaan ei kysellyt koskaan edes kuulumisia. Ja oltiin oltu 15 vuotta tekemisissä. Nyt mies on ex- mies ja nyt uusi mies elämä kunnossa. Mutta kokemus ei unohdu ikinä. Nämä silloiset kaverini eivät enää kuulu elämääni.T; ap

Hmmm. Minusta on selvää, että ystävien kuuluu olla jollakin tasolla kiinnostuneita ystävän kuulumisista. Kysellä vointia, jos tietävät toisen käydän raskaissa hoidoissa.

Mutta sitten onkin edessä heti monta muuttujaa. Tiesivätkö ystäväsi, että käyt hoidoissa? Tiesivätkö he, miten raskaita ne sinusta olivat? Tiesivätkö he sinun surevan ja käyvän läpi keskenmenoja?

Voi myös olla, että he eivät osanneet ilmaista myötäelämistään. Osa lapsettomuudesta kärsivistä ei halua jutella aiheesta kaverien kanssa ja esiintyy korostuneen reippaasti tyyliin "tää on prosessi, kyllä se joskus nappaa".

Voi olla, että he tulkitsivat sinun kärsivän toisaalta liikaakin, ja haluavan ihan omasta tahdostasi vältellä vaikkapa varpajaisia ja baby-showereita. Et kerro tuossa tarkemmin, millaisiin lapsiperheiden tilaisuuksiin sinua ei kutsuttu.

Minusta ei koskaan kannata olettaa ja odottaa ihmisiltä käytöstä, jota ei kerro kaipaavansa. Hyvin voisi vaikkapa kertoa suoraan parhaalle ystävälle, että olo on halju ja nyt kaipaan piristystä ja tukea, voisitko tulla kanssani sinne-ja-sinne...?

Tiedän kyllä hyvin, millaiselta lapsettomuus tuntuu, mekin yritimme esikoistamme kolme vuotta, ennen kuin PAS-hoito tehosi. Kyllä, se on kaikenvoittava elämänvaihe, muttei ainakaan minusta tuntunut koskaan NIIN pahalta kriisiltä, että sitä olisi voinut edes etäisesti verrata syöpään tai että sen takia olisin tarvinnut kovasti empatiaa ja jaksuhaleja ystäviltä. Mutta olemme tässä kaikki yksilöitä, ja juuri SIKSI ei kannata loukkaantua, jos ystävät sanomatta eivät osaa toimia juuri toivomallasi tavalla.

PS: hyvä, että sinulla on nyt hyvin asiat.

Lapsettomuus on kovin henkilökohtainen asia. Etkö saanut tarpeeksi tukea mieheltäsi?

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus on kovin henkilökohtainen asia. Etkö saanut tarpeeksi tukea mieheltäsi?

Eli keneltäkään muulta kuin omalta mieheltään ei voi odottaa tukea esim. lapsen kuoltua? Tai sairastuttua? Siis raati on puhunut ja suurin osa on tätä meiltä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus on kovin henkilökohtainen asia. Etkö saanut tarpeeksi tukea mieheltäsi?

Eli keneltäkään muulta kuin omalta mieheltään ei voi odottaa tukea esim. lapsen kuoltua? Tai sairastuttua? Siis raati on puhunut ja suurin osa on tätä meiltä?

Siis puhutko nyt lapsettomuudesta vai lapsen kuolemasta?

Puhun lapsettomuudesta. Mutta keskenmeno on yhtä kamalaa kuin elävän lapsem kuolema.

Kannattaako asenne, jossa ihmiset hylätään heti, kun heistä ei ole hyötyä?

Välillä toinen ei tajua olla tukena, ja välillä toinen on rasittava ja velloo koko ajan omissa ongelmissaan. Jotkut ihmiset ovat vaikeampia kuin toiset, ja joskus joissain ihmissuhteissa on ongelmia vuosia.

Missä on anteeksianto?

Kuka meistä on täydellinen?

Vierailija kirjoitti:

Puhun lapsettomuudesta. Mutta keskenmeno on yhtä kamalaa kuin elävän lapsem kuolema.

No eikä ole, ei edes likimainkaan. Tietäisit, jos olisit kokenut jälkimmäisen. Ja sanon tämän ihan väheksymättä pitkälle edenneen keskenmenon raskautta. Se yhdistää, että molemmissa menetät tavallaan unelmasi ja tulevaisuutta koskevat toiveesi.

Mutta jälkimmäisessä menetät myös jo persoonaan, perheenjäsenen, ihmisen, jonka luonteen ja tavat ja pikkupiirteet olet vuosien mittaan oppinut tuntemaan ja kokemaan läheisiksi. Sikiötä et ole vielä oppinut tuntemaan ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Puhun lapsettomuudesta. Mutta keskenmeno on yhtä kamalaa kuin elävän lapsem kuolema.

Molemmat kokeneena loukkaannuin tästä kommentista. Ne eivät todellakaan ole sama asia.

Joskus on vaikeaa olla tukena kun toinen uhriutuu oikein urakalla.

KYLLÄ monet pystyy ymmärtämään mitä lapseton käy läpi , mutta pitäisi päästä yli siitä tunteesta.