Miksi minulle on niin tärkeää että kuulumme johonkin porukkaan?

nosto

Onko muilla jotain kiinteää ystäväporukkaa jonka kanssa vietetään viikonloppuja, tehdään yhdessä matkoja ja pidetään hauskaa muuten vain?

Ei mulla ainakaan ole mitään porukkaa jossa oisin.Nuorempana oli jotain harrastukseen liittyviä mutta yleensä viihdyn sellaisissa vain harvakseltaan.

Ei ole meidänkään perheellä. Kavereita kyllä on, mutta hyvin hajanaisissa porukoissa ja tapaamiset on satunnaisia. Myös mun "oma" kaveripiiri on hyvin hajanainen. Lisäksi on alkanut ärsyttää se, että me ollaan aina kutsujan roolissa. Meille kyllä tullaan kylään mielellään, mutta meitä harvoin pyydetään minnekään. Ei meillä MUN mielestä niin tylsääkään ole, että siitä jäis kiinni. Ihan kivoja iltoja! :D

Se on sinulle tärkeää siksi, että ihminen on laumaeläin ja elänyt koko olemassaolonsa ajan yhteisöissä, jo ennenkuin esi-isämme laskeutuivat puista. Se on siis hyvin syvälle juurtunut vaisto, vaikka nykyään ei välttämättä fyysisesti olla niin tiiviisti yhdessä, niin täytyy kuitenkin pääkopassa olla sellainen tunne että kuuluu henkisesti johonkin porukkaan.

Minä olen yksinasuva ihminen, mutta ei minulla hirveästi ole kavereita. Sisaruksia on 3 kpl ja heihin voi aina ottaa yhteyttä jos yhtään siltä tuntuu, lisäksi eri osoitteissa asuvat vanhemmat, hyvin vanhat isovanhemmat joihin pitäisi pitää nyt erityisen tiivisti yhteyttä, koska heitä ei kohta enää ole. Sitten on vain yksi kaveri, jota näen useammin,  muutama sellainen kaveri joita ei välttämättä näe edes joka vuosi. Sisarukset on minulle ne kaikista läheisimmät (ja se yksi kaveri). Koen kuuluvani porukkaan. Viikonloppureissuja ei ole nyt tullut tehtyä, mutta eipä minulla olisi oikein rahaakaan. Kaverin kanssa kesällä käytiin telttailemassa, muuten reissailin itsekseni. Ja toissakesänä isäni maksoi minun matkani ja kävin hänen perheensä kanssa ulkomailla :)

Se yhdessä ajan viettäminen vaatii vähän vaivaa, jonkun pitää kutsua porukka kasaan, järjestää se. Meillä ainakin kokoonnutaan kyllä, kunhan joku tekee aloitteen, joskus voi kuitenkin mennä kuukausia, ettei kukaan kutsu kaikkia kerralla kasaan, mutta kenenkään on turha siitä itkeä, koska itse voi sen homman hoitaa, jos siltä tuntuu. Meidän porukassa minä taidan useammin kutsua porukkaa kasaan, varmaan yksinasuvana minulla on suurempi tarve nähdä ihmisiä, kun muuten olen ihan yksin. Mutta yksittäin jotakin porukasta näen vähintään kerran viikossa, tänään menen siskon (lapsiperhe) luokse  ja huomenna näen kaveriani :)

Mullakaan ei ole koskaan ollut porukkaa, johon kuuluisin. Ja joskun kun luulin kuuluvani, en sitten kuitenkaan kuulunut (ei kerrottu yhteisistä tekemisistä ym).. Kaikki juhlapyhät ja vaput ym. olen yksin tai yritän metsästää seuraa ajoissa. Masentavaa. Muuten siis on kavereita, mutta tietyissä tilanteissa korostuu se, että ei ole omaa porukkaa.

Tuo että "kaikilla" muilla on, on vähän samaa kuin vaikka villi teini-ikä tai hauska opiskelijaelämä. Osalla sellainen on ja se osa on näkyvässä roolissa. Ne joilla ei ole, ovat niitä jotka ovat näkymättömissä ja heistä ei kerry legendaa kerrottavaksi edelleen.

Ei kellään muullakaan ole. Ne on näitä tavallisia Frendit-harhakuvitelmia.

Lapsena ja nuorempana ei ollut tälläistä porukoita, olen ainoa lapsi. Edes opiskellessa en tuntenut kuuluvani mihinkään porukkaan. opiskeluiden päätyttyä muutimme uuteen kaupunkiin jossa kummallakaan ei ollut yhteyksiä. Täällä porukat ovat tulleet kummankin työpaikan kautta, kun kumpikin ollaan alalla jossa suurinosa on samanikäistä n.30v lapsetonta porukkaa. Välillä tuntuu että tapahtumaa ja kissanristiäisiä on liikaakin, kun ollaan kumpikin verkostoiduttu toistemme työporukoihin ja työporukoiden tyttöystäviin jne. Lapsena en voinut kuvitellakkaan, että edes 10 ihmistä tulisi syntympäivilleni. Nyt on niinpäin, että joutuu miettimään ketä ei kutsu, ettei hirveästi yli 20 ihmistä tule juhliin.

Eli myöhemminkin voi päästä porukoihin!

Vierailija kirjoitti:

Lapsena ja nuorempana ei ollut tälläistä porukoita, olen ainoa lapsi. Edes opiskellessa en tuntenut kuuluvani mihinkään porukkaan. opiskeluiden päätyttyä muutimme uuteen kaupunkiin jossa kummallakaan ei ollut yhteyksiä. Täällä porukat ovat tulleet kummankin työpaikan kautta, kun kumpikin ollaan alalla jossa suurinosa on samanikäistä n.30v lapsetonta porukkaa. Välillä tuntuu että tapahtumaa ja kissanristiäisiä on liikaakin, kun ollaan kumpikin verkostoiduttu toistemme työporukoihin ja työporukoiden tyttöystäviin jne. Lapsena en voinut kuvitellakkaan, että edes 10 ihmistä tulisi syntympäivilleni. Nyt on niinpäin, että joutuu miettimään ketä ei kutsu, ettei hirveästi yli 20 ihmistä tule juhliin.

Eli myöhemminkin voi päästä porukoihin!

Tämä on niin totta! :) Usein nämä vähemmän suositut eivät ymmärrä että varsinkaan aikuisena se kaveruus ei ole aina mitään pyhää ylintä ystävyyttä, vaan verkostoitumista, molemminpuolisia hyötymissuhteita, jne. Jos teet itsestäsi tärkeän, sua aletaan kutsua mukaan. Harva meistä on niin kiinnostava loppujen lopuksi omana itsenään. Pitää tuoda mukanaan jotakin mitä muut haluaa, eikä se jokin ole kakkavaippajuoruja vaan työtilaisuuksia, treffikumppaneita sinkkukavereille ja muuta sellaista oikeasti tärkeää.

Mulla ei ole koskaan ollut, enkä ole sitä edes kaivannut. Edes teininä ei ollut sellaista. Ymmärrän kuitenkin hyvin muiden seurankaipuun. Koitin joskus hankkia kavereita, koska ajattelin, ettei tällainen erakoituminen ole tervettä. Yksinäisiä ja mukavia ihmisiä löytyi ihan pilvin pimein, kun avoimesti uskalsi kysellä. Moni on vaan niin tuskallisen ujo ja nykyään muutetaankin paljon, eikä uusilla paikkakunnilla aina ole ketään tuttuja. Halukkaita kaveriehdokkaita kyllä löytyy. Pitää vain uskaltaa kysyä. Jotkut harrastusryhmät yms. voivat olla hyviä. Itse sanoin kaikelaisissa ryhmissä (joihin menin päästäkseni erakkoluonteestani) kaikille yleisesti, että kaipaisin seuraa ja jos joku haluaa käydä joskus kahvilla, niin ilmoittautuu. Siitä se sitten lähti. Yksinäisiä oli aina. Olisin saanut kaveripiirin kasaan nopeasti, mutta en jaksanut olla sosiaalinen.

Seurallisuus on ominaisuus siinä missä erakoitumistaipumuskin. Oman näköisen elämän eteen kannattaa nähdä vaivaa ja kokea pientä noloutta ja epämukavuutta. Vain suremalla asiat eivät koskaan muutu.

Up

Vierailija kirjoitti:

Up