Lue keskustelun säännöt.
Häpeä joka tuhoaa elämäni ja on kadottanut aidon minän. Miten tulen koskaan pärjäämään täällä?
27.11.2016 |
Olen haavoittunut ollut koko ikäni ja koko elämänkatsomus on jotain aivan muuta mitä sen pitäisi olla. On hyvin raskasta elää näin.
Olkaa kilttejä ja kertokaa/tukekaa.
Mitä oikein teen.
Tämä juontaa juurensa lapsuudesta. Vanhemmat ovat olleet aina alkoholisteja. Erosivat kun olin pieni ja äiti piti huolta meistä lapsista pääasiassa. Ryyppäsi usein, toi miehiä kotiin, oli kännissä ilkeä ja asuinalue oli myös täynnä alkoholisteja.
Melko rahnaista ja wt-elämään tutustun ulkopuolisen silmin katsottuna jo pienenä.
Saimme kuitenkin ruokaa (tosin ruoka sekä herkut oli lohtu ja anteeksipyyntö vanhemmilta ja lihoimme ylipainoiseksi).
Isällä käydessämme ei ollut häneen juuri mitään yhteyttä. Teki ruuan ja osti herkkuja, lähti baariin ja tuli yöllä antamaan hyvänyön suukon. Piti huolen mutta ryyppäsi ja jätti keskenämme.
Meidät vietiin usein isovanhemmille hoitoon. Rakastin sitä rauhaa, rakkautta ja hoivaa. Oli kivaa tekemistä ja kokkasimme yhdessä.
Mummu on ainut joka meistä on todella pitänyt huolta ilman, että siihen olisi tarvinnut alkoholia tai lahjuksia meitä kohtaan.
Tavallaan tuntui aina, että olemme taakka vanhemmille mutta koska sitä ei ole haluttu myöntää tai pahoittaa mieltämme niin olemme saaneet lahjuksia ja muita "etuja".
Esim, ei kotiintuloaikoja, ei erillisiä karkkipäiviä.
Vanhempiin ei ole ollut tiettyä yhteyttä tai pyyteetöntä välittämistä.
Kun kasvoin vanhemmaksi, hoidin nuorempaa velipuoltani ja pidin huolta, että hänellä on meidän sisaruksien kanssa hauskaa siitä huolimatta vaikka äitini ja hänen isänsä sekoilevat.
Katsoin myös kun siskoni sekoili, yritti itsemurhaa ja sairastui vakavaan masennukseen ja skitsofreniaan.
Tunnemaailmani on vaiennettu. En osaa käsitellä tunteitani, en osaa puhua useimmista niistä, häpeän itseäni niin paljon, että sattuu. En tiedä kuinka minua pitäisi kohdella. En ole koskaan tietänyt.
Äitini arvosteli ulkonäköäni kun olin 10-vuotias. Alkoi pistämään laihdutuskuureille ja kännissä avautui.
Yläasteella sairastuin syömishäiriöön.
Aloin myös ryyppäämään enemmän ja enemmän. 15-vuotiaana olin täysin alkoholisoitunut. Join joka viikonloppu ja 16-vuotiaana joka toinen päivä.
Tapasin minua yli 10v vanhemman miehen ja rakastuin.
Hän käytti minua hyväkseen vaikken sitä itselleni myöntänyt.
Käytti rahojani, haukkui, pahoinpiteli, raivosi jos en halunnut seksiä kun hän halusi. Jos minä halusin mutta hän ei niin kieltäytyi loukkaavasti ja haukkui läskiksi ja petti minua useita kertoja.
Samaan aikaan äitini ja miesystävänsä haukkuivat minua, pahoinpiteli ja ryyppäsivät niin, ettei koulunkäynnistä meinannut tulla mitään.
Muistan kun saatoin monta kertaa kävellä tuolle miesystävälleni ja äidin luo edestakaisin illassa. Tuli riita miesystävän kanssa ja hän käski minun painua pois ja kun pääsin äidille niin minua haukuttiin enkä voinut nukkua.
Soitin miesystävälleni ja hän antoi minun tulla luokseen nukkumaan mutta koska joi itsekin niin se päättyi joko siihen että raivosi tyhjästä tai halusi väkisin, että otan suihin tai teen ruokaa ja jos en suostunut niin suuttui ja heitti pihalle. Menin jälleen äitini luo ja kohta tuli anteeksipyyntö soitto mieheltä ja menin takaisin jotta voisin nukkua.
Helpompi oli antaa välillä periksi koska äidinkään luona ei ollut hyvä olla ja katsoa kun hän sekoilee ja joutuu väkivallan kohteeksi.
Kommentit (22)
Aika paskaa.
Mikä tuossa on sellaista josta sinun kuuluisi kokea häpeää?
Jos jonkun pitää hävetä, niin tuon paskaukon ja sinun juoppovanhempiesi.
Häpeä on oikeasti vain pohjatonta arvottomuuden tunnetta. Syyllisyyttä sinun ei tarvitse kokea siitä että muut ovat kohdelleet sinua persereikämäisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jeeskus Kristus on pelastajasi. <3 Hänen rakkautensa on se valo, jolla voimistut ja pystyt jatkamaan elämääsi, vaikka olisit miten hajonnut, hajalla, kappaleina. <3
Minäkin tein tuota että ahkeroin ja tein muidenkin työt. Koin että minun kuuluu lunastaa oikeuteni olla olemassa.
Sitten paloin loppuun ja jouduin sairaalaan.
En enää koskaan palaa kynnysmattoiluun takaisin.
Olen opetellut huutamaan ja raivoamaan ihmisille jos he rikkovat rajojani tai ovat inhottavia.
On mukavaa kun paskapää ihmiset katsovat hölmistyneinä kun en alistukaan heidän edessään.
olet yhtä arvokas kuin muutkin. jos kohtelet ihmisiä hyvin, ajattele niin että sinuakin on kohdeltava yhtä hyvin. pidä omia puoliasi ettet alistu liikaa hyväksikäytolle.
Sinun pitäisi päästä puhumaan asioista jonkun kanssa. Että saisit alkaa löytämään omat rajasi, joiden sisälle ei tulla ilman lupaa. Että oppisit arvostamaan, kunnioittamaan ja rakastamaan itseäsi ja näyttämään että sinun yli ei saa kävellä. Että ymmärtäisit mitä sinun olisi kuulunut saada lapsena, mitä vaille jäit ja miten se vaikuttaa sinuun nyt. Ja että se miten nyt koet itsesi ei ole totuus siitä kuka olet. Sinulla on oikeus olla olemassa, ja elämälläsi on tarkoitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan olen ylpeä siitä, että olen selvinnyt ja yrittänyt edes saada elämäni järjestykseen. Teen töitä ja maksan ulosottoa pois.
Silti jotenkin tuntuu, että olen epäonnistunut. Olen peliriippuvainen ja alkoholisti. En ole sivistynyt mutta olenhan minä vähentänyt hurjasti alkoholinkäyttöä, pelaamista ja yrittänyt oppia.
Olen kiinnostunut terveydestäni ja olen muuttanut elämäntapojani.
Olen myöskin lähtenyt huonoista suhteista vaikka olenkin hyvissä väleissä vanhempiini.
Äitini lainaa rahaa jos tarvitsen ja meillä on nykyään hauskaa yhdessä jos näemme. Isä antaa tukea työelämään kun on itsekin ammattilainen ja omistanut oman firman.
Kuitenkin kun olen töissä monitaitoisten ihmisten kanssa niin tunnen häpeää. Olen vähän sosiaalisesti kömpelö, en osaa juuri mitään tai minulla ei ole kiinnostavia puheenaiheita. Okei no olenhan mä hauska kun pistän roolin päälle mutta jatkuvasti tunnen olevani pohjasakkaa ja tunnen muiden myös ajattelevan niin.
Tai sitten olen vetäytynyt eikä minuun saa otetta.
Tahtoisin olla lahjakas ja fiksu sekä tuntea olevani rakastettu.
Olen koko vuoden ollut yksin ja selvinnyt yksin täällä.
Tehnyt töitä hulluna ja silti tuntuu, etten riitä.
Löydäkänkö edes koskaan miestä tai osaanko rakastaa aidosti.
Kun en pysty luottamaan enkä avaamaan sisintäni kenellekkään.
Olen kuin ilmeetön tyhjäpää.
Yritän ja yritän mutta minusta huokuu tiedottomuus ja pelko ja se häpeä on etenkin kuollettava tunne.
Olen huono ottamaan kritiikkiä vastaan ja vaivun heti kauheisiin syyllisyydentuskiin jos olen tehnyt väärin.
Jos saisin potkut niin varmaan kuolisin tunteeseen, etten riittänytkään.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi sinua. Voin olla väärässä mutta vaikutelma jonka sinusta saan on, että sinulla ei ole ollut tervettä aikuisen mallia, mummosi oli liian vanha siihen rooliin. Siksi et oikein tiedä kuka olet, et osaa aikuisena suhtautua itseesi etkä osaa vetää edelleenkään rajoja suhteessa toisiin ihmisiin. Sinä ansaitset kuitenkin hyvää ja kunnioittavaa kohtelua siinä missä kuka muukin, usko pois :).
Roiku mukana vaan. Pärjäät näköjään kuitenkin paljon paremmin kuin monet muut täällä. Terapia saattaisi olla hyvä harrastus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun ymmärtääkseni häpeä on normaalisti ihmisessä oleva sosiaalinen mekanismi, jonka tehtävä on saada ihminen kokemaan tilapäistä eroa muista ihmisistä, kun hän tekee vahingon tai joutuu uhriksi, eli kun hänen heikkoutensa paljastuu. Häpeämekanismin funktio on saada ihminen olemaan ennaltaehkäisevästi skarppina ja pitämään puolensa. Näin olen ymmärtänyt. Tässä minun ymmärryksessäni häpeä on siten sinänsä luonnollinen ja yleisinhimillinen tunne, hyödyllinen.
Varmuuden vuoksi muistutan, että häpeä on ihan eri asia kuin syyllisyys (vaikka ap. näyttää ymmärtävän tämän muutenkin). Syyllisyys on moraalinen tila (henkilö kokee tehneensä moraalisesti väärin), häpeä on sosiaalinen tila (henkilö kokee heikkoutensa erottavan hänet muista ihmisistä).
Ongelmaksi häpeä muuttuu siinä kohdassa, kun se lakkaa olemasta pelkkä tilapäisesti aktivoituva funktio ja on päällä jatkuvasti. Puhutaan häpeäpersoonasta, jossa häpeän tunne on niin mahtava, että se uhkaa nielaista koko minuuden, ja ihminen kokee kaiken aina häpeän kautta; kaikessa on aina kyse häpeästä ja erosta muihin ihmisiin.
Tähän ongelmaan on vain yksi ratkaisu: totuuden paljastuminen ihmisistä. Totuus ihmisistähän on mm., että kaikki ovat heikkoja, vääryyden uhreja ja huono-onnisia; välillämme on vain tilannesidonnaisia heikkouden aste-eroja. Kategorista eroa ei ole. Ainoastaan Jumala on täydellisen vahva, ja ainoa loputon, kategorinen ero on ihmisten ja Jumalan välillä.
Toivottavasti totuus ihmisistä valkenee sinulle ap yhä täydemmin ja alat vapautua lamaannuttavasta häpeästä. Toisaalta vaikka joutuisit taistelemaan sitä vastaan aina maallisen elämäsi loppuun, et silloinkaan eroa merkittävästi muista ihmisistä, sillä lamaannuttava häpeä lienee tuttu suurelle osalle ihmisistä.
___________________________________________________________________________________________________
** Jumala syntyi ihmiseksi Pojassa, Jeesuksessa Kristuksessa, sovitti ihmisten synnit Golgatan ristillä ja nousi kuolleista! Joka uskoo Jeesukseen sovittajanaan ja herranaan, perii ikuisen elämän. **
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen psykoterapiaan hakeutumista. Voit mennä työterveyslääkärille pyytämään lähetettä. Työkykyä ylläpitävänä kuntoutuksena saanet kelakorvauksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osaat ainakin kirjoittaa hyvin ja eritellä ajatuksiasi. Sinusta tulee kirjoitusten perusteella fiksu kuva. Häpeä on viheliäinen tunne, se tulee jostain niin syvältä lapsuudesta. Itse olen aktiivisesti vaan antanut niiden tunteiden oikein hyökyä päälle, ja kun ei yritä pakottaa niitä tunteita pois, niin ne lopulta laimenee ja katoaa.
Psykoterapiaa suosittelen. Työterveyshuoltoon ensin ja siitä se lähtee. Ikäviä kokemuksia, mutta toisaalta se mikä ei tapa, vahvistaa. SInulla on melkoinen elämänkokemus esim. sosiaalityöntekijän työhön. En tosin tiedä mistä opiskelusta ja työstä haaveilet. Hoito- ja sosiaaliala voisi olla rankkaakin kun omat muistot tulisivat mieleen. Hoida itsesi kuntoon. Auttaisiko vertaistukiryhmä ?
Vierailija kirjoitti:
Jeeskus Kristus on pelastajasi. <3 Hänen rakkautensa on se valo, jolla voimistut ja pystyt jatkamaan elämääsi, vaikka olisit miten hajonnut, hajalla, kappaleina. <3
Tällaiset vastaukset pitäisi oikeastaan poistaa välittömästi. Ap, et ole ainoa. Suomi on täynnä kaltaisiasi nuoria.
Minä aloitan terapian, vaikka kokemukseni eivät ole noin pahoja kuin sinun. Olen kokenut vain henkistä väkivaltaa, en fyysistä. Mutta se syö minua sisältä ja haluan käsitellä sen. Voimia! Opetellaan rakastamaan itseämme!
Olen samaa mieltä kuin kirjoittaja 16. Vaikutat hyvinkin fiksulta; jäsennät tekstisi hyvin, sanavalintasi ovat hyviä ja monipuolisia jne. Kerrot ja tiedostat asiat hyvin. Ja ajattele nyt mitä olet jo saavuttanut, lähtökohdista huolimatta! Ehkä jopa alitajunnassasi käytät kokemuksiasi vahvuutena, ponnistat niistä "perkele!" -asenteella?
Voisiko olla, että olet nyt jollain vedenjakajalla, ja se saa vanhatkin häpeän ym. tunteet pintaan? Olet ottanut oman elämäsi haltuusi, sinulla on kaikki mahdollisuudet vaikka mihin, muttet jotenkin uskalla antaa itsellesi lupaa tähän, tai ihan vaan et uskalla, et usko itseesi?
Itseopiskelu on hyvä juttu, mutta kuten moni muukin täällä on sanonut, jokin keskusteluapu, terapia voisi olla oiva apu ja tuki ja kannustus.
Kaikkea hyvää ja iloista sulle!
Teksti jatkuu vielä.
Olen kiitollinen jos luette.
Muutin alaikäisenä pois kotoa (äidiltä) kun minua pahoinpideltiin ja otin poliisiin yhteyttä.
Kusin raha-asiani kun muutin, olin edelleen huonossa suhteessa, katsoin edelleen äitini sekoilua ja sekoilin jo itsekin pahasti. Inhosin elämääni ja etenkin itseäni.
Hakkasin itseäni ja yritin kaksi kertaa itsemurhaa psyykelääkkeillä.
Olin aivan loppu ja häpeä esti minua puhumasta. Häpesin omia riippuvuuksiani ja kaikkea muuta.
Ystävät yrittivät auttaa jotenkuten mutta näin heidätkin pahoina enkä halunnut, että he miettivät tilannettani.
Saatika ovat huolissaan.
Halusin pärjätä yksin vaikka en pärjännyt.
Lopulta sain mahdollisuuden muuttaa pois ja saada töitä. Muutin ja olen ollut vuoden poissa. Teen töitä ja olen kiitollinen.
Kuitenkin tuntuu, ettei minusta ole tähänkään. Täälläkin minua kohtaan käyttäydytään aika huonosti.
Teen töitä todella ahkerasti ja lisäksi muiden työt. Minua käytetään hyväksi ja miehet koskettelevat.
Minua hävettää ja olen pahalla päällä.
IRakastan työtä mutta itsetunto on nollassa ja yritän ahkerroinnilla saada hyväksyntää. En uskalla sanoa vastaan.
En oikein tiedä onko missään hyvä olla.
Nautin yksinäisyydestä ja osaan sanoa jos minua ottaa päähän mutta silti otan vastaan paljon paskaa koska en tiedä mikä on minua kohtaan oikein ja mikä ei.
En ole aikoihin ollut näin onnellinen mutta samalla minua ahdistaa.
Onko minusta mihinkään ja vertaan itseäni muihin.
Minulla ei ole sivistynyttä tietoa niin paljon kun muilla ja en ole harrastanut mitään.
Olen yksin opiskellut ja yrittänyt oppia paljon asioita politiikasta terveyteen ja vaikka mihin mutta päähäni ei jää mitään.
Tuntuu, että vaikka yritän niin se on yhtä tyhjän kanssa.
Tähän päähän ei uppoa mikään, vanhat asiat tulevat mieleen vähän väliä ja häpeä estää elämästä ja harrastamasta.
Millon oikein pääsen oikeasti elämään kun muuta en hae kuin hyväksyntää.