Minkälainen isä sinulla oli, kun olit lapsi? Mikä on isäsuhteesi nyt?

Isänpäivä meni jo, mutta kysytään silti.

Etäinen, viinamäen-mies, ei kuitenkaan rappioalkoholisti. Kova juhlimaan ja käymään naisissa. Kehuskeli naisjutuillaan. Kännipäisään alkoi antamaan lastenhoito-ohjeita minulle, siis mies, joka ei ole lapsiaan hoitanut koskaan. Välit käytännössä poikki.

Vei kirjastoihin ja uimahalleihin, yritti aina keksiä meille kivaa ja erityistä yhteistä tekemistä. Luki ääneen kirjoja. Halusi että harrastamme. Vältti kaikenlaisia yhteenottoja eikä mielellään puhunut negatiivisista asioista. Niin sanottu "lempeä jättiläinen", ainakin pikkutytön silmissä, ehkä vähän vieläkin. Silloin harvoin kuin hermo meni ja ääni kohosi niin se kyllä jäi mieleen. 

Nykyään välit ovat hyvät. Jutellaan säännöllisesti ja puhelua pukkaa jos on hiljainen jakso takana. Yleensä puhutaan kirjoista ja politiikasta ja linkkaillaan fingerpori-sarjakuvia. Kyselee aina onko rahahuolia tai muita ongelmia jossa voisi auttaa. Äidille kyllä helpommin kerron kaikista pikkuasioista ja avaudun, se on varmaan supuolikysymys tai sitten isä on tavallaan yhä se "jättiläinen" :)

N27

Isä oli tosi etäinen, ehkä vähän pelottavakin. Pikkutytöstä asti tiesin ja näin, miten siskoni oli isälleni se lempilapsi. Aina. Sen näki koko suku ja minua säälittiin.

Nyt aikuisena vasta ollaan iskän kanssa puhuttu näistä asioista ja isä on myöntänyt suosineensa siskoani ja kertonut (sen minkä tiesinkin) syyn tälle, heillä vaan on aina ollut niin paljon yhteistä ja joku juttu, mihin muut ei pääse.

Isä pyysi anteeksi ja minä annoin. Sovittiin, että yritetään kehittää meille hyvä isä-tytärsuhde ja se on onnistunut ihan hyvin.

Tiedän että iskä rakastaa minua ja isä tietää, että minä rakastan sitä. 

Ja kaiken tämän jälkeen tuntuu, että meillä on jotain tosi spesiaalia. Se ei ehkä näy mutta se tuntuu.

Isä laittoi mulle tänään, synttäreilläni, viestiä "Oot rakas, muistathan". Tämä oli varmaan neljäs kerta kun noin sanoo. Ihan hyvä, että sanoo. Ihan hyvä iskä..=)) Riittää mulle.

11-vuotiaaseen saakka perheemme katseli isäni ryyppäämistä. Kävi kyllä tunnollisesti töissä, mutta kaikki vkonloput, lomat ja juhlapvät (paitsi joulu ja synttärit!!) veti viinaa kunnon ryyppyputkella. Inhosin isäni toilailuja mutta kun sairastuin vakavasti, isä pani stopin juomiselle. Ei pelkästään sairauteni vuoksi, vaan myös sen, että hän ei enää kestänyt sitä krapulan määrää ja oksentelua. Nyt isä on ollut siitä asti ottamatta tippaakaan, olen hänestä hyvin ylpeä. Tänä päivänä (olen 21v) välit isääni on loistavat. Hän välillä lähettää tekstarin ja kysyy kuulumisia, sanoo 'rakastan sinua tyttäreni' ❤ isäni on sankarini, tuki ja turvani.

Alkoholisti ja työnarkomaani. Ihan väleissä ollaan, vaikka välillä vähän tapeltukin.

Vähän nyt tyhmää vastata mutta vastaan nyt silti kun aloitin, että oma isäni teki itsemurhan lääkkeillä ollessani noin vuoden ikäinen. Ja hyvä niin.

Isä oli riidanhaluinen, epäoikeudenmukainen, komenteleva. Ei osannut pyytää anteeksi, koskaan ei liikkunut milliäkään kannassaan ja suosi siskoani. Räyhäsi ja vainosi omien mielialojensa mukaan. Ylireagoi kaikkeen sadan prosentin varmuudella. Jakoi runsaasti typeriä  ja ankaria elämänneuvoja joita ei itse noudattanut. Ei halunnut halata, katsoi useimmiten rumasti jos mitään tunnetta oli ylipäätään nähtävissä. Osti aina kaupasta sitä mitä pyysin jos päästin inauksenkaan siihen suuntaan että olisi kiva jos olisi sitä ja tätä. Vielä vuosienkin päästä muisti mitä olin kaupasta halunnut joskus vuonna nakki ja possu ja toi sitä tonneittain. Yritti sitkeästi auttaa kotitehtävissä kunnes suutuin koska ei ollut rauhaa tehdä läksyjä. Keksi jatkuvasti uusia typeriä sääntöjä elämää vaikeuttamaan.

Se mitä en tiennyt vaikka oli siitä vihjeitä olemassa on että isä on aina rakastanut minua valtavasti. Peittyi vaan lähes täysin hankalan luonteen alle. Nykyisin suhde on hyvä ja isän ilme ilmiselvästi kirkastuu aina minut nähdessään. Ostaa usein omin päineen minulle joululahjaksi jotain mistä näkee että hän tuntee minut hyvin ja on ajatellut mitä haluaisin, näkee muutenkin usein liikuttavaa vaivaa eteeni. Suuttumukseni katosi kun ymmärsin sen mitä ei anteeksipyynnöillä osoitettu: hän teki kaiken minkä osasi. Olen ylpeä isästäni enkä vaihtaisi häntä mihinkään muuhun. Olin tietämättäni kantanut kaunaa siitä ettei minua rakastettu ja kun näin olevani väärässä en vain enää välittänyt ettei isäni ole aina ollut täydellinen.

Meillä isä oli aina kotona (siis töiden ulkopuolella), mutta ei hän juurikaan lastensa kanssa puuhaillut. Äkkipikainen ja huusi herkästi pienistäkin asioista. Vaati tekemään paljon kotitöitä ja valitti esim. ruoasta kun ei ollut mieleistä. Viidessä lapsessa hänellä oli selkeät 2 lempparia, rahaa ja tavaraa kyllä kaikki ovat saaneet aina tasaisesti, mutta aikaa nuo 2 saivat enemmän.

Hauska kuitenkin hyvällä tuulella ja pidän häntä hyvänä isänä. Halusi ja haluaa edelleen aina ostaa oman lahjan jokaiselle, vaikka yhteinen äidin kanssa olisi riittänyt. Vanhemmalla iällä on muuttunut rennommaksi ja olen alkanut huomaamaan itsessäni paljon samoja piirteitä kuin hänessä. Olemme nyt paljon läheisempiä nyt kun olen aikuinen, mutta en silti ikinä soittele hänelle vaan aina äidille, onnitteluviestejä lähetellään kyllä.

Iskän kanssa rakenneltiin kaikenlaista, se opetti mut sitomaan perhoja ja se vei mua eräretkille. Iskä jaksoi aina puuhata kaikenlaista ja riideltiin todella harvoin. Oon aina ollut isän tyttö. Opetti se mua ajamaan autoakin.

Edelleen ollaan läheisiä ja on meillä yhteinen harrastuskin. Paras mahdollinen isä, mitä toivoa voi.

Nyt kun aloin miettimään, niin osallistui aika paljon kaikkeen ainakin silloin kun olin lapsi/koululainene (aika jonka muistan). Vei uimaa, hiihtämään, luistelemaan, kavereille ja otti mukaan kalastamaan, metsälle, pihatöihin ja korjaushommiin. Sen muistan että leikkiä isä ei osannut (esim barbeilla), mutta pelasi aina silloin tällöin lautapelejä. Välit ovat vieläkin erittäin läheiset ja usemammin soitan isälle kuin äidille (toki samalla soitolla yleensä vaihdan kuulumiset molempien kanssa). Niin ja on äitikin rakas ja läheinen, mutta enemmän lapsena (koululaisena) vietin aikaa isän kanssa.

Isä oli mulle todella läheinen, teimme yhdessä paljon juttuja: pelasimme kesäisin tennistä, talvisin jääkiekkoa, käytiin sienestämässä syksyisin koiran kanssa ja juteltiin paljon. Isäni kuvasi paljon videokameralla menoa ja halusi useasti änkeä kitaran kanssa soittamaan mukaan, jos näppäilin urkuja. Muistan, että tämä oli esiteinistä todella ärsyttävää 🙂 Tämä kaikki siis, vaikka vanhempani erosivat ollessani suht nuori ja olin isän luona viikonloppuja+lomia. Lähtökohtaisesti isäni oli surkea aviomies, mutta isän roolissa aivan mahtava:kiltti, kärsivällinen ja läsnä.

Veikkaisin, että olisimme edelleen läheisiä ellei hän olisi kuollut syöpään ollessani teini-ikäinen.

Lapsena mulla oli sellainen ihan tavallinen isä. Isä joka oli mun kanssa ja josta tykkäsin, vaikka ei meillä mitään omia yhteisiä juttuja ikinä oikein ollut. Pienenä se vei mua joskus moottoripyöräilemään ja toi aina tuliaisiksi leluja jos oli jossain. Ei me mitenkään superläheisiä oltu, mutta siinähän se isä pyöri kuitenkin ja joka päivä sitä näki. Sitten vanhemmilleni tuli ero kun olin ala-asteikäinen, ja siihen loppui isän kanssa hengailu. Pari ekaa kuukautta se yritti aina silloin tällöin mua tavata ja ottaa kylään, pari ekaa vuotta se toi aina kasan joululahjojakin. Sitten se pikkuhiljaa hiipui. Tosiaan ihan muutama vuosi eron jälkeen ei oltu enää käytännössä katsoen missään tekemisissä, ei tullut edes niitä joululahjoja. Nykyään välit eivät ole varsinaisesti poikki, mutta ei olla silti tekemisissäkään. Ehkä kerran tai pari vuodessa laitetaan jotain viestiä. Isänpäivänä onnittelin, vaikkei sitä ennen oltu juteltu sanaakaan melkein vuoteen. Viimeksi olen nähnyt isäni melkein neljä vuotta sitten, vaikka isä asuukin samassa kaupungissa kuin äitini, jonka kanssa olen läheinen. Kyllä mä haluaisin olla tekemisissä, mutta olen niin älyttömän ujo, ja isäni on mulle käytännössä tuntematon. Olisi helpompaa, jos sieltä suunnalta tulisi joskus jotain.

Vierailija kirjoitti:

Etäinen, viinamäen-mies, ei kuitenkaan rappioalkoholisti. Kova juhlimaan ja käymään naisissa. Kehuskeli naisjutuillaan. Kännipäisään alkoi antamaan lastenhoito-ohjeita minulle, siis mies, joka ei ole lapsiaan hoitanut koskaan. Välit käytännössä poikki.

Samat sanat, onkohan meillä sama miespuolinen vanhempi...

Lapsena oli aika etäiset välit. Vanhempani erosivat kun olin nelivuotias. Muistan kuinka en ymmärtänyt miksi en päässyt isälle käymään kun vanhemmat sisarukseni menicät viikonlopuksi omalle isälleen. Isäni oli tuolloin paljon ulkomailla ja kun asui Suomessa niin asui noin 100km päässä. Näin häntä kerran kahdessa kk ehkä. Silloin hän toi lahjoja. Kerran yhdeksänvuotiaana muistan että olin hänen luonaan yötä ekaa kertaa. Silloin siellä oli myös hänen virolainen tyttöystävänsä.

Nykyään, 26-vuotiaana, välit isään on hyvät. Hän asuu 30km päässä, näämme pari kertaa kuussa. Tekstailemme melkein päivittäin. Hän on hyvä isoisä minun lapselleni ja hyvä isä kahdelle nuoremmalle lapselleen ja nytmyös minulle.

Äitini oli alkoholisti, isäni oli henkisesti ja useimmiten fyysisestikin poissa. Kun hän oli kotona, hän huusi äidille, joka oli lähes sammuksissa. Isäsuhteeni on huono mutta ei niin huono kuin äitisuhteeni. Kännykässä isä on etunimellä, äiti sukunimellä.

Etäinen. Sellainen, jonka seurassa oli (ja on yhä) aina vaivautunut olo. Kun oltiin lapsia, ei isä ikinä touhunnut mitään meidän kanssa, koska lastenhoito ei kuulu miehille (isä on sitä sukupolvea). En muista yhtään kertaa että isä olisi halannut tai pitänyt sylissä. Sitä kyllä on tapahtunut, siitä on valokuvia todisteena, mutta olen ollut niin pieni etten muista. Oletan, että isä on meistä lapsista ainakin jossain määrin tykännyt, mutta ei ole mitenkään osoittanut sitä, koska miehet eivät sellaista tee.

Nykyään ei oikeastaan pidetä yhteyttä muuten kuin asian kanssa. Äiti on se joka soittelee ja kyselee kuulumiset, isä soittaa vain jos on jotain tiettyä asiaa. Oikeastaan aina vähän säikäyttää kun näkee kännykästä että isä soittaa, ensimmäisenä tulee mieleen että nyt on äidille sattunut jotain.

Isäni oli ja on velvollisuudentuntoinen, jämäkkä, muttei kovin voimakastahtoinen ihminen. Hän oli hyvin vakaa, ehkä vain hivenen ärtyvä joskus ja temperamentiltaan etäinen, kuitenkin sisältäpäin herkkä. Hän vei minua ongelle ja metsäretkille ja nikkaroi kanssani ja opetti monenlaisia asioita, otti mukaan ruokakauppaan ja ruoanlaittoon. Hänen on aina ollut vaikeaa myöntää, jos ei tiedä jotain tai ei jaksa jotain. Hän piti aina keskustelusta, muttei kovin henkilökohtaisella tasolla. Isän on monen saman sukupolven miehen tapaan vaikea puhua tunteistaan ja ilmaista tarvitsevansa apua tai huolenpitoa. Olen valitettavasti itse välillä hieman samanlainen.

En ole koskaan nähnyt isää päissään, eikä hän juuri törttöillyt muutenkaan. Kuitenkaan isä ei varsinaisesti ollut mikään curling-vanhempi, hän ei kovin paljoa osannut siloitella ulkoista maailmaa sopimaan lapsen mielelle, se tuntui joskus vaativalta. Kokeilin joskus, voinko osoittaa avuttomuutta samalla tavalla kuin äiti ja sisko - isä vaikutti huvittuneelta "osaathan sinä tuon itsekin korjata". Perheen ulkopuolisten mielestä isä on kova neuvomaan, se on varmaankin totta.

Omaan isään verrattuna oman sukupolven miehet tuntuvat lapsellisilta, oikukkailta ja hieman keskeneräisiltä. Tunnun vetävän puoleeni herkkiä tai jollain tavalla ongelmaisia miehiä, jotka haluavat jollain tavalla nojata minuun, emotionaalisesti tai ihan fyysisesti. En oikeastaan vaadikaan muuta.

Vanhemmiten ja eläkkeelle jäämisen myötä isästä on tullut jollain tavalla avoimempi ja pehmeämpi. Tiedän olleeni aina tärkeä isälle. Ne tunteet tuntuvat aina sijaitsevan jossain kontekstissa ilman suoria ilmaisuja. Ymmärrän jollain tavalla paremmin vanhemmistani isää ja lapsena suosinkin. Koen, että isäsuhteeni on hyvä.